keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Jumalan kuolema ja nihilismi

”Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji.” (IT §109.)

Nietzschen mukaan kristinusko on luonut puitteet tieteellisen omatunnon syntymiselle ja sitä kautta modernille ihmiselle. Moderni ihminen voi puolestaan fysiikan lakeihin nojaten todeta ihmisellä näkyvästä maailmasta, jotain Nietzschen yllä kuvaaman kaltaista. Kantin ja Nietzschen jälkeen kaikki puhe muusta kuin näkyvästä maailmasta on puolestaan tehty tyhjäksi, sillä meillä ei ole mitään pääsyä tuohon toiseen mahdolliseen maailmaan. Transsendentti maailma tai Jumala on jo ajatusten tasolla mahdottomia käsitteellistää.

Moderni ihminen voi sen sijaan fysikaalisiin ilmiöihin ja tieteelliseen metodiin nojaten todeta, ettei sellaista sielua ole olemassa, mitä tuonpuoleinen vaatisi. On myös lapsellista arkipsykologiaa uskotella olevansa jotenkin erityinen yksilö ja Jumalan valitsema lapsi, sillä kasvava määrä tieteellisen metodin tuottamasta aineistosta tukee näkemystä, jonka mukaan ihminen on vain pieni palanen orgaanisen elämän evoluutiota, jollain tyhjyydessä matkaavalla kivenmurikalla entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla.

Moderni ihminen ei voi säilyttää samaan aikaan puhdasta tieteellistä omatuntoa ja olla kyseenalaistamatta omaa erityisasemaansa maailmankaikkeudessa. Tieteellinen omatunto surmaa Jumalan ja ihminen on uskonut Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa. Jumala on toiminut Nietzscheen asti joen suuna, josta totuudet ja arvot ovat virranneet, mutta tieteellinen hulluus on vallannut turut ja torit, joten maailma on avoinna nihilismille.

Hullu ihminen juoksi kirkkaana aamupäivänä sytytetty lyhty kädessä torille huutaen: ”Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!” Ihmiset, jotka eivät enää uskoneet Jumalaan, ivasivat häntä erilaisilla huudoilla. Hullu ihminen jatkoi huutamistaan: ”Minne Jumala on joutunut? ... minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin? Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon? Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, joka puolelle? Onko vielä suunta ylös ja suunta alas? Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? ... Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!” (IT §125.)

Nietzschen mukaan hänen aikakautensa eli 1800-luvun lopun länsimaiset ihmiset elivät epätäydellisen nihilismin aikakauden keskellä (WM §26). Vaikka Jumala oli kuollut, joen suusta ryöppysi samaan vanhaan malliin arvoja, joiden pohjalta myös jumalankieltäjät tai nykyisemmin ateistit lähinnä parjasivat Jumalan kuoleman julistajaa hulluksi ja pelleilivät hänen kustannuksellaan. He pystyivät arvioimaan ja normittamaan torille juoksevan miehen hulluksi, koska tapahtuman seuraukset eivät olleet penetroituneet heidän tajuntaansa täydessä laajuudessaan.

Jumalattoman maailman ulko-ovella kolkuttaa kuitenkin epämieluisa vieras. Jos yksilön usko omaan arvoon, ja sitä kautta arvoihin ylipäätään, on sidoksissa Jumalaan, Jumalan kuolema avaa tien nihilismille, jonka mukaan millään ei ole viime kädessä mitään arvoa. Nihilistille maailma näyttäytyy lähinnä näytelmänä tai vitsinä, jonka hyvyys ja huonous ovat lähinnä katsojan silmässä. Schopenhauerilaista pessimistiä ei vitsi jaksa naurattaa, kun hän näkee ympärillään tarpeetonta kärsimystä. Schopenhauer välttää inhon ja itsemurhan näytelmän positiivisten puolien, kuten melankolisten musiikkijaksojen avulla. Montypythonmainen ei mitään menetettävää -mentaliteetti puolestaan on suoranaista optimismia ja oman elämän näytelmä viedään lauleskellen maaliin saakka, kaikista mahdollisista kärsimyksistä huolimatta.

Oli modernin yksilön selviytymismenetelmä sitten mikä tahansa, hullun ihmisen huuto kaihertaa modernien ihmisten korvien välissä joko tiedostamattomalla tai tietoisella tasolla. Nihilismi vaatii näin ollen käsittelyä ja kohtaamista. Asian kohtaaminen ei tosin ole useimmille tarpeen, sillä luonto on luonut tehokkaita mekanismeja, kuten kieltämisen (denial), joka suojelee elämää. Elämän näytelmään on myös helppo soluttautua mukaan, kun jaksaa pitää yllä make believe -tyyppistä uskoa, jonka avulla yksilö sitoutuu maailmaan tunnetasolla. (Nietzschelle näyttelijöiden ongelma tai kysymys on haasteellinen filosofisen pohdiskelun kohde. On vaikea sanoa, hyväksyikö Nietzsche näyttelijämäisen elämänasenteen vai pitikö hän sitä epäaitona ja vieraantuneena kieroutumana.) Kyynistyneitä väliinputoajia ovat ne, jotka amerikkalaista novellistia J. G. Cozzenssia mukaillen ovat päässeet perille salaisuudesta, ettei joulupukkia olekaan olemassa ja ovat edelleen järkyttyneitä asiasta.

Nietzschen totuus maailmasta rakentuu kahden toisiaan täydentävän osan varaan. 1) Maailmalla ja ihmisellä maailman osana ei ole muuta arvoa, kuin ihmisen asettama arvo. 2) Luonto on luonut ihmiseen mekanismeja, jotka luovat uusia arvoja ja suojelevat ihmistä tältä perimmäiseltä totuudelta. Nietzschen kuvaus tästä kaksiosaisesta maailmantulkinnasta ei ole puhtaan deskriptiivinen vaan myös normatiivinen. Nietzsche nimittää näitä kakkoskohdan elämää palvelevia mekanismeja yleisnimityksellä tahto valtaan ja toivoo löytävänsä tätä kautta välineitä arvojen uudelleen arvottamista varten. Arvot pitää Nietzschen mukaan arvottaa uusiksi sen tähden, että kristillinen maailma on jättänyt ihmisen osaksi yhä nihilistisemmän maailmankaikkeuden.

Nihilistinen maailmankaikkeus esittäytyy Nietzschelle valtavana uhkana, joka vastaan täytyy hyökätä uusilla Jumalilla ja uusilla totuuksilla. Kristinusko saa mennä tieteellisen maailmankuvan aiheuttajana ja pesuvetenä kohti omaa hävitystään, kuten esimerkiksi arvojen uudelleen arvottamisen ensimmäisestä osasta Antikristus voi jokainen asian todeta. Nietzschen tiukka vasarafilosofia jättää tilaisuuden kuitenkin myös uudenlaisen etiikan avaamiselle. Jos ihminen on keskellä ei mitään, merkitykset ja arvot rakentuvat toisten ihmisten kohtaamisessa ja ihmisen arvo rakentuu ihmisyhteisössä. Ihmisen arvo on se, mitä hän on toiselle ihmiselle. Esimerkiksi tämä ohjenuora pätee myös nihilistisessä ja ihmisestä välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Ohjenuoraa ei ole aina helppoa panna käytäntöön, sillä Jumalan kuolema räjäyttää myös ihmisten arvomaailman, mikä aiheuttaa niukassa maailmassa kitkaa, mutta jostain on hyvä aloittaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti