tiistai 25. helmikuuta 2014

Nihilismi ja 2010-luku

”Kerron kahden seuraavan vuosisadan historiasta. Kuvailen sen mitä on tulossa, mikä ei voi tulla eri tavalla: nihilismin aatto. Tämä historia voidaan kertoa jo nyt; sillä välttämättömyys tekee töitään tässä. Tämä tulevaisuus puhuu jopa nyt satojen ennusmerkkien kautta, tämä kohtalo paljastaa itsensä kaikkialla; kaikki korvat on kallistettu tätä tulevaisuuden musiikkia varten jo nyt. Jo jonkin aikaa koko eurooppalainen kulttuurimme on edennyt piinallisen jännityksen saattelemana kohti katastrofia vuosikymmen toisensa perään: levottomasti, kiihkeästi, pää edellä, kuten joki joka tahtoo päästä päämääräänsä, joka ei enää reflektoi, joka pelkää reflektoida.” (WzM. Johdanto)

Nietzsche oli vakuuttunut, että nihilismi saavuttaa päämääränsä eurooppalaisessa kulttuurissa viimeistään 2100-luvun lopulla. Joku voisi tässä vaiheessa todeta, että on jo väliarvion paikka. Ei tuollaisia heittoja voi vaan heittää ja sitten katsoa parin sadan vuoden päästä, miten on käynyt. Miten nihilismi näkyy 2010-luvun Suomessa ja suomalaisissa?

Asian selvittämiseen tarvittaisi tietysti perustaa jonkinlainen komitea tai tutkimushanke. En usko omaan valovoimaisuuteeni filosofisella tähtitaivaalla, joten en jää odottelemaan valtion rahoitusta ja tyydyn ihmettelemään arkipäiväisiä ilmiöitä Nietzschen ennusteiden saattelemana.

Nietzschen kuvaus nihilistisiä dilemmoja käsittelevästä ihmisestä on jokseenkin seuraava:

Tieteellinen omatunto sanoo, että ihminen on apinan jälkeläinen, ikuista sielua ei ole olemassa, ihminen leijuu mittaamattoman avaruuden laidalla ja kaikkeuden viimeinen piste entropia, ei ikuinen paluu. Tieteellinen omatunto on paljastanut, että totuus on ruma. Olisi kivempi kuulla olevansa maailmankaikkeuden napa, joka elää ikuisesti. Antagonismi piilee juuri tässä. Emme voi ilman varauksia ja psyykkistä prosessointia hyväksyä elämämme viimekätistä merkityksettömyyttä, mutta emme voi samaan aikaan hyväksyä kreationistisia taruja Jumalan ihmistä varten luomasta maailmasta. Tämänkaltainen rehellisyys on Nietzschen mukaan seurausta kristillisestä kulttuurista. Kristillinen rehellisyys johtaa tässä kohtaa hajaannukseen. Kristillinen rehellisyys tappaa Jumalan, joka loi kristillisen rehellisyyden. (Huom. Jumala ei kuole itsestään, vaan ihminen ja vielä kristillisen kasvatuksen saanut ihminen tappaa Jumalan kristillisten arvojen saattelemana. Valistus ja kristillisyys ovat Nietzschelle lähinnä synonyymejä tieteellisen elämänkatsomuksen mielessä.)

Seuraavassa vaiheessa kristillisen kasvatuksen saanut ihminen kasvattaa kaunaa ja katkeruutta eksistentiaalista epätoivoa herättävää löytöään kohtaan. Ihminen voi jopa langettaa tuomion elämälle kristillisiin arvoihin jälleen nojaten. Maailma on viime kädessä merkityksetön, mutta maailmassa on valtava määrä tarpeetonta kärsimystä. Kärsimys on pahasta, joten maailma on paha. Seurauksena on masennusta ja yleistä kyynistymistä. Kyse ei ole kuitenkaan vielä nihilismistä, pikemminkin schopenhauerilaisesta pessimismistä, jolloin arvot rakentuvat negaation ja pettymyksen kautta. Arvoja ohjaa tällöin edelleen kristillinen maailmankatsomus.

Kolmas ja ratkaiseva vaihe on syvän nihilismin vaihe. Kolmannessa vaiheessa ihmiset eivät enää langeta tuomiotaan maailmalle, vaan ottavat sen vastaan sellaisena kuin se on. Tässä vaiheessa ei jakseta enää reflektoida, koska reflektointi on lähinnä turhaa. Elämä yleensäkin muistuttaa lähinnä vitsiä, jolle pitää jaksaa naureskella tai jos ei naureskella, niin pitää jaksaa ainakin jotain, koska pitää vaan jaksaa. Tässä vaiheessa aidot päämäärät tuntuvat katoavan. Aivan sama -mentaliteetti valtaa yhä useamman mielen. Päämäärä puuttuu, miksi ei löydä vastausta.

Nietzschelle tuo kolmas vaihe degeneratiivisen kehityksen päätepiste, mutta samalla eräänlainen kriittinen välivaihe, joka saavutetaan väistämättä. Tämän kehityskauden jälkeen kristillinen maailma tuhoutuu Nietzschen mukaan omaan mahdottomuuteensa ja Zarathustran viitoittama uusi aika alkaa.

Nietzschen kuvaaman nihilismin ilmentymiä voi peilata nykyaikaan jaottelemalla nihilismin käsitteen pienempiin osiin. Jaotellaan nihilismi siis neljään eri osioon, jotka ovat:

Epistemologinen nihilismi: kieltää tiedon ja totuuden mahdollisuuden olemassaolon.
Poliittinen nihilismi: kaikkien vallalla olevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten järjestelmien tuhoaminen toimii tulevaisuuden edistyksen ehtona.
Eettinen nihilismi tai moraalinen nihilismi: torjuu absoluuttisten moraalisten tai eettisten arvojen olemassaolon.                                                                                     Eksistentiaalinen nihilismi: elämällä ei ole tarkoitusta, merkitystä tai arvoa.
Millaisia viitteitä näiden neljän eri nihilismin muodon esiintymisestä nykyajasta löytyy?
Epistemologinen nihilismi löytää yhtymäkohtia ainakin postmodernista antifoundationalismista. Tämän näkemyksen mukaan yhteiskuntaa ei voida rakentaa toden ja sitä kautta ulossulkemattoman ja oikeudenmukaisen perustan varaan. Elämä on juuriaan myöten epäoikeudenmukaista. Näkemys ei tuota ongelmaa, jos se on puhtaan deskriptiivinen. Normatiivisena näkemyksenä se on puhtaan nihilistinen. Elämä on epäoikeudenmukaista, eikä tuota epäoikeudenmukaisuutta voida sovittaa àEpäoikeudenmukaisuus pitäisi voida sovittaa àNihilismi. Näitä postmodernismin kanssa flirttailevia henkilöitä ei varmastikaan löydy merkittävissä määrin. Kaduntallaajat kutsuvat heitä useimmiten nimityksellä kukkahattutäti. Toisaalta taas epistemologinen nihilismi voi johtaa perustattomuuden kokemukseen oman elämän suhteen, mistä on seurauksena vieraantumista, juurettomuutta ja epätoivoa. Perustaton ihminen on Nietzschen kuvaama aavalle merelle lautan kanssa joutunut purjehtija, jota elämä heittelee suuntaan tai toiseen, mutta päälimmäisenä tunteena on ahdistus. Emme tiedä elämän tarkoitusta, joten elämällämme ei ole perustaa à Ilman perustaa olemme hukassa à Nihilismi.

Nietzschen voidaan sanoa olleen epistemologinen nihilisti, mutta ainoastaan deskriptiivisessä mielessä. Tahto valtaan -filosofiassaan Nietzsche suorastaan syleili alistussuhteita ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka ovat epistemologiselle nihilistille elämän fundamentaaleja lakeja ja sikäli elämän ehtoja. Näistä laeista Nietzsche rakensi filosofialleen tahto valtaan -perustuksen.
Poliittisen nihilismin merkittävimpänä ilmentymä nostaisin esiin Pekka Eric Auvisen koulusurmat. Pekan julkaiseman manifestin keskeinen ponnin on poliittinen nihilismi eli vallitsevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten rakenteiden tuhoaminen. Taustalla on nähtävissä vahvana vaikuttajana puolestaan eksistentiaalinen nihilismi ja siitä nousseet mielenterveyden haasteet. Pekan ratkaisu heijastelee niitä haasteita, jotka kuuluvat sekulaariin maailmaan, jossa koulu opettaa hyvin nuoressa iässä oleville ihmisille, että he ovat vain orgaanisen elämän sivutuote, jossain entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla. Tiede ei anna haluttua vastausta elämän tarkoitusta etsivälle, joten ei ole vaikea kuvitella, etteikö vastaavankaltaisia purkauksia olisi nähtävissä myös tulevaisuudessa. Vaikka ilmiö on raastavan surullinen, se on kuitenkin marginaalinen. Pettymys ei parane poliittisen nihilismin keinoin.

Nietzschen voidaan sanoa olleen merkittävissä määrin poliittinen nihilisti. Hän otti tehtäväkseen edistää kristillisen maailmankuvan ja sitä kautta vallitsevan poliittisen, sosiaalisen ja uskonnollisen järjestelmän tuhoa. Niin Nietzschen, kuin usein muidenkin vallitsevan järjestelmän tuhoa toivovien tausta-ajatuksena on ollut, että tilalle tulisi jonkinlainen naturalistisempi elämäntapa, jossa ihminen löytäisi sovituksen luonnon kanssa. Nietzschen kohdalla tilanteen tekee absurdiksi epistemologisen ja poliittisen nihilismin välillä elävä ristiriita. Tuollaista sovitusta ei ole, eikä voi olla olemassa epistemologisen nihilismin mukaan. Nietzsche kiertää kompastuskiven omalla tahto valtaan -filosofiallaan, jonka mukaan luonto on epäreilu, joten sovitus tulee sitä kautta, että ihminen on enemmän luonnonmukainen. Samalla Nietzschen kiihkeä kristillisen kulttuurin vastustusargumentointi kuitenkin tylsistyy. Kristillinen kulttuuri alistaa ja heikentää ihmistä, joten se on väärin à So what? Sovitusta ei ole, joten miksi Nietzsche esittämäsi vaihtoehto olisi yhtään sen parempi.
On selvää, että epistemologiselle nihilistille valinnat ovat lähinnä makuasioita, joten miksi ihmeessä meidän tulisi valita Nietzsche, kaikista mahdollisista maailmoista. Tämä nostaa kuitenkin esiin kukkahattutätejä suuremman haasteen epistemologisen nihilismin seurauksista. Jos yhtä sovittaa perustaa ei ole olemassa ja elämä ja elämäntavat ovat lähinnä makuasioita, seurauksena on yhteen sovittamattomia kiistoja ja sotia. Unelmat ikuisesta rauhasta hautautuvat epistemologisen nihilismin myötä. Nykyajalle tyypillisiä ja suurempia törmäyspisteitä löytyy lähinnä länsimaisen sekulaarin maailman ja uskonnollisten kulttuurien kohtaamisista. Sekulaarin maailman sisältä on löydettävissä talouskasvun ja materiaalisen tuotannon hegemonia, jonka rinnalla ympäristöaktivistit ym. ovat lähinnä marginaalisia ilmiöitä, vaikka peli on jo menetetty ilmaston lämpenemisen suhteen.

Eettinen nihilismi on ennen kaikkea teoreettinen positio, eikä sillä ole käytännön elämän kannalta suurta merkitystä. Eettisen nihilismin kannattaja ilmoittautuu lähinnä moraalisen antirealismin kannattajaksi ja voi käydä halutessaan asiasta skabaa filosofien välisissä nokitteluissa, mutta siihen se sitten jääkin. Rakentui moraaliset tunteet ja moraali sitten millä tavoin tahansa, ne ovat olemassa ja ne ohjaavat ihmisten elämää. Nietzscshe oli filosofiassaan eettinen nihilisti ja sikäli myös moraalinen antirealisti.
Eksistentiaalisen nihilismin esiintymistä on vaikeaa arvioida ilman, että nojautuisi tilastollisiin tutkimuksiin. En tiedä onko asiaa laajamittaisesti tutkittu, mutta asian tutkiminen tuottaisi tärkeää tietoa. Eksistentiaalinen nihilismi on kuitenkin nihilismin muodoista yleisin ja nihilismillä viitataan yleensä yksinomaan tähän ilmiöön. Eksistentiaalinen nihilisti tietää sydämessään, ettei elämällä ole viime kädessä arvoa tai tarkoitusta. Tämä voi aiheuttaa masennusta ja itsetuhoisuutta, mitkä ovat kansallisella tasolla nousseet merkittäväksi huolenaiheeksi. Edelleen tulisi tutkia, kuinka suurella prosentilla keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta sairastavista löytyy taustalta eksistentiaalista ahdistusta tai eksistentiaalista nihilismiä. Psykologit ovat ymmärrykseni mukaan tänä päivänä taipuvaisempia kuitenkin tulkitsemaan masennuksen johtuvaksi joistain elettyyn elämään liittyvistä pettymyksistä ja koettelemuksista, eikä niinkään eksistentiaalisista haasteista. Tästä huolimatta asia muodostaa ainakin joidenkin myös lääkärinä toimivien mielestä ongelman nykykulttuurille ja he kutsuvat avuksi todisteita kreationismista ja Jumalasta (http://www.pekkareinikainen.info/fi/index.php?option=com_content&task=blogcategory&id=16&Itemid=27). Toisen maailmansodan ajan juutalaisvainoista pelastunut Victor Frankl puolestaan koki keskitysleirillä ollessaan, että ne henkilöt, joilla oli vahva kokemus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä selvisivät leirien nälän ja kurjuuden keskellä. Kokemustensa pohjalta Frankl kehitti eksistentiaalisen ahdistukseen vastaavan logoterapian. Pekkareinikaiset ja logoterapiassa kävijät ovat kuitenkin marginaalisia ilmiöitä ja ensimmäisenä mainitut kaduntallaaja lähinnä ristii hulluiksi tai hihhuliuskovaisiksi.
Väliarvion yhteenvetona voitaisiin näin ollen sanoa, että nihilistisiä elementtejä kuuluu suomalaiseen kulttuuriin 2010-luvun Suomessa. Nämä elementit eivät kuitenkaan ole nousseet merkittäviksi tekijöiksi kulttuurissamme, vaan lymyilevät lähinnä marginaalissa. Nietzschen ennustukset eivät näytä osuvan näin ollen toteen.
Nihilismi on kuitenkin jollain tavalla ajallemme harvinainen tabu. Asiasta ei sovi käytävän avointa keskustelua, sillä nihilismi kyseenalaistaa kaikki elämisen ehdot, eikä keskustelua koeta tämän vuoksi mielekkäänä. Nihilismi on ajautunut tätä kautta yksilön sisäiseksi asiaksi ja moni joutuu kohtaamaan nämä kysymykset yksin. Moni näitä asioita pohtiva on hyvin nuori, eikä hänellä ole nuoren iän ja vähäisen kokemuksen myötä aina valmiuksia käsitellä ja kohdata nihilismiin liittyviä kysymyksiä. Asiasta ei tule tämän vuoksi jatkossa enää vaieta, vaan puhua avoimesti. Toivottavasti tämä blogi tuo helpotusta edes yhden (nuoren) ihmisen elämään, hänen kohdatessaan näitä haastavia kysymyksiä.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Jumalan kuolema ja nihilismi

”Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji.” (IT §109.)

Nietzschen mukaan kristinusko on luonut puitteet tieteellisen omatunnon syntymiselle ja sitä kautta modernille ihmiselle. Moderni ihminen voi puolestaan fysiikan lakeihin nojaten todeta ihmisellä näkyvästä maailmasta, jotain Nietzschen yllä kuvaaman kaltaista. Kantin ja Nietzschen jälkeen kaikki puhe muusta kuin näkyvästä maailmasta on puolestaan tehty tyhjäksi, sillä meillä ei ole mitään pääsyä tuohon toiseen mahdolliseen maailmaan. Transsendentti maailma tai Jumala on jo ajatusten tasolla mahdottomia käsitteellistää.

Moderni ihminen voi sen sijaan fysikaalisiin ilmiöihin ja tieteelliseen metodiin nojaten todeta, ettei sellaista sielua ole olemassa, mitä tuonpuoleinen vaatisi. On myös lapsellista arkipsykologiaa uskotella olevansa jotenkin erityinen yksilö ja Jumalan valitsema lapsi, sillä kasvava määrä tieteellisen metodin tuottamasta aineistosta tukee näkemystä, jonka mukaan ihminen on vain pieni palanen orgaanisen elämän evoluutiota, jollain tyhjyydessä matkaavalla kivenmurikalla entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla.

Moderni ihminen ei voi säilyttää samaan aikaan puhdasta tieteellistä omatuntoa ja olla kyseenalaistamatta omaa erityisasemaansa maailmankaikkeudessa. Tieteellinen omatunto surmaa Jumalan ja ihminen on uskonut Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa. Jumala on toiminut Nietzscheen asti joen suuna, josta totuudet ja arvot ovat virranneet, mutta tieteellinen hulluus on vallannut turut ja torit, joten maailma on avoinna nihilismille.

Hullu ihminen juoksi kirkkaana aamupäivänä sytytetty lyhty kädessä torille huutaen: ”Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!” Ihmiset, jotka eivät enää uskoneet Jumalaan, ivasivat häntä erilaisilla huudoilla. Hullu ihminen jatkoi huutamistaan: ”Minne Jumala on joutunut? ... minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin? Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon? Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, joka puolelle? Onko vielä suunta ylös ja suunta alas? Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? ... Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!” (IT §125.)

Nietzschen mukaan hänen aikakautensa eli 1800-luvun lopun länsimaiset ihmiset elivät epätäydellisen nihilismin aikakauden keskellä (WM §26). Vaikka Jumala oli kuollut, joen suusta ryöppysi samaan vanhaan malliin arvoja, joiden pohjalta myös jumalankieltäjät tai nykyisemmin ateistit lähinnä parjasivat Jumalan kuoleman julistajaa hulluksi ja pelleilivät hänen kustannuksellaan. He pystyivät arvioimaan ja normittamaan torille juoksevan miehen hulluksi, koska tapahtuman seuraukset eivät olleet penetroituneet heidän tajuntaansa täydessä laajuudessaan.

Jumalattoman maailman ulko-ovella kolkuttaa kuitenkin epämieluisa vieras. Jos yksilön usko omaan arvoon, ja sitä kautta arvoihin ylipäätään, on sidoksissa Jumalaan, Jumalan kuolema avaa tien nihilismille, jonka mukaan millään ei ole viime kädessä mitään arvoa. Nihilistille maailma näyttäytyy lähinnä näytelmänä tai vitsinä, jonka hyvyys ja huonous ovat lähinnä katsojan silmässä. Schopenhauerilaista pessimistiä ei vitsi jaksa naurattaa, kun hän näkee ympärillään tarpeetonta kärsimystä. Schopenhauer välttää inhon ja itsemurhan näytelmän positiivisten puolien, kuten melankolisten musiikkijaksojen avulla. Montypythonmainen ei mitään menetettävää -mentaliteetti puolestaan on suoranaista optimismia ja oman elämän näytelmä viedään lauleskellen maaliin saakka, kaikista mahdollisista kärsimyksistä huolimatta.

Oli modernin yksilön selviytymismenetelmä sitten mikä tahansa, hullun ihmisen huuto kaihertaa modernien ihmisten korvien välissä joko tiedostamattomalla tai tietoisella tasolla. Nihilismi vaatii näin ollen käsittelyä ja kohtaamista. Asian kohtaaminen ei tosin ole useimmille tarpeen, sillä luonto on luonut tehokkaita mekanismeja, kuten kieltämisen (denial), joka suojelee elämää. Elämän näytelmään on myös helppo soluttautua mukaan, kun jaksaa pitää yllä make believe -tyyppistä uskoa, jonka avulla yksilö sitoutuu maailmaan tunnetasolla. (Nietzschelle näyttelijöiden ongelma tai kysymys on haasteellinen filosofisen pohdiskelun kohde. On vaikea sanoa, hyväksyikö Nietzsche näyttelijämäisen elämänasenteen vai pitikö hän sitä epäaitona ja vieraantuneena kieroutumana.) Kyynistyneitä väliinputoajia ovat ne, jotka amerikkalaista novellistia J. G. Cozzenssia mukaillen ovat päässeet perille salaisuudesta, ettei joulupukkia olekaan olemassa ja ovat edelleen järkyttyneitä asiasta.

Nietzschen totuus maailmasta rakentuu kahden toisiaan täydentävän osan varaan. 1) Maailmalla ja ihmisellä maailman osana ei ole muuta arvoa, kuin ihmisen asettama arvo. 2) Luonto on luonut ihmiseen mekanismeja, jotka luovat uusia arvoja ja suojelevat ihmistä tältä perimmäiseltä totuudelta. Nietzschen kuvaus tästä kaksiosaisesta maailmantulkinnasta ei ole puhtaan deskriptiivinen vaan myös normatiivinen. Nietzsche nimittää näitä kakkoskohdan elämää palvelevia mekanismeja yleisnimityksellä tahto valtaan ja toivoo löytävänsä tätä kautta välineitä arvojen uudelleen arvottamista varten. Arvot pitää Nietzschen mukaan arvottaa uusiksi sen tähden, että kristillinen maailma on jättänyt ihmisen osaksi yhä nihilistisemmän maailmankaikkeuden.

Nihilistinen maailmankaikkeus esittäytyy Nietzschelle valtavana uhkana, joka vastaan täytyy hyökätä uusilla Jumalilla ja uusilla totuuksilla. Kristinusko saa mennä tieteellisen maailmankuvan aiheuttajana ja pesuvetenä kohti omaa hävitystään, kuten esimerkiksi arvojen uudelleen arvottamisen ensimmäisestä osasta Antikristus voi jokainen asian todeta. Nietzschen tiukka vasarafilosofia jättää tilaisuuden kuitenkin myös uudenlaisen etiikan avaamiselle. Jos ihminen on keskellä ei mitään, merkitykset ja arvot rakentuvat toisten ihmisten kohtaamisessa ja ihmisen arvo rakentuu ihmisyhteisössä. Ihmisen arvo on se, mitä hän on toiselle ihmiselle. Esimerkiksi tämä ohjenuora pätee myös nihilistisessä ja ihmisestä välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Ohjenuoraa ei ole aina helppoa panna käytäntöön, sillä Jumalan kuolema räjäyttää myös ihmisten arvomaailman, mikä aiheuttaa niukassa maailmassa kitkaa, mutta jostain on hyvä aloittaa.