tiistai 23. huhtikuuta 2013

Moraalipsykologia ja moraalinen motivaatio

Aristoteelinen hyve-etiikka ja sen taustalla vaikuttanut kasvatusfilosofia sekä kantilainen rationaalisen valinnan -teoria ovat dominoineet moraalipsykologista keskustelua filosofian puolella. Aristoteleen mukaan ihmisestä kasvaa hyveellinen, kun hänet kasvatetaan hyveelliseksi. Kant puolestaan opettaa, että ihminen kykenee oman rationaalisen päättelyn turvin valitsemaan moraalisesti oikean teon, kun valintaa ohjaa kategorinen imperatiivi (älä kohtele ihmistä välineenä johonkin vaan päämääränä sinänsä). Kumpikaan näistä näkökannoista ei kuitenkaan tyydytä Nietzscheä. Kasvatus ja tietoinen rationaalinen päättely ovat mitättömiä tekijöitä, kun ne asetetaan kolmannen keskeisen elementin rinnalle. Tuo elementti on biologinen perintö.

Nietzschen filosofialla on erittäin vahva evolutiivisen biologian perusta. Nietzsche tahtoo selittää maailmaa ja ihmisen osaa maailmassa ”organismien ja käsitteiden evolutiivisen historian ja fysiologian kautta” (II 10). Tämä tarkoittaa samalla sitä, että vastakkainasettelu ihmisen ja maailman välillä lakkaa. Ihminen on osa kaikkeutta, osa maailmaa. Maailman osana oleminen tarkoittaa, että esimerkiksi se mitä kutsumme sieluksi, koostuu ainoastaan informaatiota käsittelevästä aktiivisuudesta aivoissa ja aivoja ohjaavat biologian lait. Ihminen on eläin muiden eläinten joukossa, vaikkakin ihmiseläimen ominaisuuksiin kuuluu esittää miksi-kysymyksiä ja tätä kautta myös esittää enemmän tai vähemmän rationaaliselta vaikuttavia vastauksia näihin esitettyihin miksi-kysymyksiin. Kantille tämä kyky on biologiselta pohjalta transendentoituneen (ei toki karteesinen) vapaa kyky tehdä rationaalisia valintoja. Nietzschelle tuo kyky, intelligere, ei ole mitään muuta kuin tiedostamattomien vaistojen kautta tietoisuuden kaltevalle pinnalle putkahtanutta tavaraa, jonka perimmäiseksi syyksi tiedostamaton valehtelee tietoisuuden (ks. esim. IT 333). Tosiasiassa tiedostamattomassa kellarissa on lukuisa määrä erilaisia vaistoja tai tahtoja, joiden hierarkkinen rakenne muodostaa ihmisen minuuden ja sikäli tietoisen ”ajattelun” moraalisen motivaation lähteen (ks.esim. HP 6; 12; 19; AR 119). On nurinkurinen erehdys ajatella, että pystyisimme tietoisen ”ajattelun” turvin muuttamaan moraalisen motivaation lähdettä, kun tuo moraalinen motivaatio ja tiedostamaton ajattelu synnyttävät tietoisen ”ajattelun” ajatukset.

Kant menee Nietzschen mukaan tässä kohtaa siis roimasti metsään. Jos Nietzsche on hypoteesissaan ja näkemyksissään oikeassa, Kantin kategorinen imperatiivi ja kantilaisiin lähtökohtiin nojaava filosofinen perinne näyttävät olevan ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa. Ihminen ei ole vapaa siinä mielessä, että hän voisi rationaalisen kykynsä ohjaamana muokata syvärakenteitaan. Rationaaliseen valintaan uskova vetoaa tässä vaiheessa viimeiseen oljenkorteensa eli vapauden kompatibilistiseen näkökulmaan (Scanlon 1988, 176 The Significance of Choice. Teoksessa: The Tanner Lectures on Human Values, viii): Moraalinen vastuu rakentuu kriittisen reflektion varaan, tuo reflektio perustuu sensitiivisyydelle perusteista (reasons) ja koko prosessi rakentuu edellisissä vaiheessa saavutettujen päätelmien varaan. Koko prosessille ei ole merkitystä, vaikka se perustuisi kausaaliseen ketjuun, jotka rakentuvat edellisten tapahtumien ja olosuhteiden kautta.

Inkompatibilisti Nietzsche kuitenkin lähinnä naureskelee Scanlonin kaltaisille viritelmille, jossa ihminen yritetään viimeiseen oljenkorteen vedoten nostaa erilliseksi olennoksi maailmasta ja sikäli kaikkeudesta. Tosiasiassa ihminen on osa kaikkea, osa maailmaa ja osana maailmaa, kukaan ei ole vastuussa ihmisen ominaisuuksista, ei Jumala, ei yhteiskunta, ei vanhemmat eivätkä esi-isät, eikä yksilö itse. (Viimeisimmän rationaalisen vapauden ajatuksen järjettömyyden opetti Kant). (EJ ’Neljä suurta erehdystä’, 8). Nietzsche näyttäytyy siis fatalistina ja tuohon fatalismiin liittyy kausaalisen essentialismin, ellei jopa determinismin piirteitä. Maailmaa ohjaa tahto valtaan, joka on kenties determinististä, mutta ainakin se on jotain sellaista, mikä ohjaa myös ihmistä eikä ihminen sitä. Toki Nietzsche esittää myös, että on ajattelevaa ainetta, mutta tämä ei tarkoita, että ajatteleva aine olisi transendentaalista tai karteesista, vaan se palautuu maailmaan ja biologisiin lakeihin.

Koska ihminen koostuu tahdosta valtaan ja sikäli monista eri tahdoista, jotka pyrkivät valtaan, tahtojen ominaisuuksien (vaistot, affektit, fysiologia) kokonaisuus muodostaa aina omanlaisensa ihmistyypin (voitaisiin puhua, jopa luonteesta tai mausta, johon liittyy myös fysiologiset ominaisuudet). Nämä tyyppi-tekijät ovat puolestaan melko lailla muuttumattomia ominaisuuksia, eikä yhden ihmisen konstituutiosta voida päätellä kuin karkeita yleisiä konstituutioita. Näin ollen, sekä mikä on yhdelle ihmiselle hyvää, ei välttämättä tai lainkaan sovi toiselle ihmiselle. Näin ollen Nietzsche tahtoo sanoa, että esimerkiksi kaiken maailman muotivillitykset ja oppaat ruoan suhteen (vrt. karppaukset ja gluteeniton ruokavalio) ovat naurettavia ja jopa vahingollisia, sillä jokaisen yksilön pitää kuunnella ja tarkkailla sekä vaistomaisesti valita se mikä on hyväksi hänen keholleen: ”Jokainen tuntee kuuluisan Carnaron kirjan, jossa hän suosittelee solakan ihmisen ruokavaliota pitkän ja onnellisen elämän takeeksi… En usko, että karkeasti sanottuna mikään muu kirja (raamattua lukuun ottamatta) olisi tehnyt yhtä paljon pahaa… Perustelu: seurauksen olettaminen syynä. Arvoisa italialainen oletti, että hänen dieettinsä oli syynä hänen pitkään ikäänsä, vaikkakin tosiasiassa pitkän elinajan ehto, ruoansulatusjärjestelmän hitauden poikkeuksellisuus, kulutuksen vähyys, olivat solakan dieetin syitä. Hän ei ollut vapaa syömään vähää tai paljoa; hänen niukka ruokavalionsa ei ollut ’vapaan tahdon’ kysymys: hän tuli sairaaksi, kun hän söi paljon.” (EJ IV, 1.) Muotivillitysten perässä kulkeminen olisi Nietzschelle eräänlaista laumavaiston dominointia, jossa yksilöllinen hyvä hukkuu ja ihminen toimii parhaassa tapauksessa vahingollisesti suhteessa omaan konstituutioonsa.

Ihmisen ”maku” tai tyyppitekijät ovat siis aina yksilöllisiä eikä ole syytä tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä siitä, mikä on kaikille yhteistä hyvää. Yhteiskunta rakentuu tietysti aina yhteisen hyvän määrittelystä, mikä johtaa tietysti siihen, että suurin osa ihmisistä ei ole kovinkaan tyytyväisiä, ainakaan silloin kun heidän vapauksiaan valintojen tekemiseen rajoitetaan. Jotta asia ei kuitenkaan olisi näin yksioikoinen, nietzscheläinen ihmiskäsitys pitää sisällään myös ajatuksen, että toiset ihmiset ovat taipuvaisempia olemaan esimerkiksi konservatiivisempia kuin toiset, mutta konservatiivisuus ilmenee eri tavoin eri kulttuureissa. Näin ollen muslimikonservatiivi voi vaatia naisille tiukkoja pukeutumiskoodeja, mikä taas puistattaa vakaumuksellista NRA:n jäsentä. Molempien moraaliperusta on kuitenkin pitkälti konservatiivisten tyyppitekijöiden sanelemaa ja heidän geneettinen perintönsä on siis konservatiivisen tahdon valtaan palveluksessa. Ainoa tapa, jolla tämä geneettinen perintö muuttuu tai voi muuttua, on muuttamalla Kaikki. Kaikella Nietzsche tarkoittaa koko sitä elinympäristöä, jossa geneettinen perintö siirtyy seuraavalle sukupolvelle ja muokkaa uutta persoonallisuutta. Samaan aikaan Nietzsche tahtoo sanoa, että kasvatuksen osuus persoonan muokkaamisessa on mitätön suhteessa geneettisiin ja muuhun laajempaan elinympäristöön liittyviin olosuhteisiin ja kantilainen usko transendentaaliseen järkeen on jumaluskoa par excellence.

Nietzsche ei tahdo sanoa, että hän osaisi perittyjen ominaisuuksien perusteella ennakoida yksilön valintoja tai tulevaa elämänpolkua, mutta yksilölliset ominaisuudet rajoittavat ja ohjaavat kaikkia niitä päätöksentekohetkiä, mitä maailma ihmisen elämäntielle asettaa. Ihminen on täten suljettu omaan perspektiiviinsä, joka muodostaa moraalisen motivaation lähteen. Nietzschelle ihminen on aina ensisijaisesti toimija, jonka toimijuus ja valinnat muokkautuvat biologisen tahdon valtaan konstituutioina. Vasta tämän jälkeen hän kehittää perusteluita omalle toiminnalleen. Kant ja kumppanit kuitenkin uskottelevat, että ihminen toimii pääasiallisesti käänteisessä järjestyksessä, jolloin rationaalisesti muokatut asenteet ohjaisivat yksilön pääasiallista tapaa toimia eri tilanteissa.

Nietzschen moraalipsykologia palautuu siis pitkälti ottaen perittyihin ominaisuuksiin, jotka ohjaavat ihmisten tapaa toimia toistensa keskuudessa. Hän on tässä suhteessa oman alansa pioneeri, jonka näkemykset ovat saaneet yhä kasvavaa vahvistusta myös systemaattisen empiirisen tutkimuksen kentältä (ks. esim. Knobe & Leiter (2007) The Case for Nietzschean Moral Psychology. Teoksessa: Nietzsche and Morality. Clarendon Press. Oxford. s. 83–109).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti