Eräällä tapaa Nietzschen koko filosofian haastavin ja kiinnostavin problematiikka liittyy aikaan. Aika muodostaa vihollisen ja taisteluparin, joka on filosofian avulla kumottava. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastaus ajan haasteeseen löytyy ikuisesta paluusta.
Ensinnäkin on sanottava, että ikuinen paluu tulkitaan useimmiten eräänlaisena testinä, jossa vastakkain asettuvat elämän myöntäminen ja elämän kieltäminen eli oma tahto tai nihilismi. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastakkainasetteluksi muodostuu oleminen ja tuleminen. Kokonaisnäkemyksessä nämä teemat asettuvat jossain määrin päälekkäin, sillä oleminen on oman tahdon löytämistä ja toteuttamista ja tuleminen voidaan tulkita schopenhauerilaiseksi turhien, vaihtelevien ja ristiriitaistenkin mielihalujen mielettömäksi jatkumoksi. Jos ihminen on vain tulemisen tilassa, sitä voidaan kutsua myös vieraantumiseksi. Vieraantuneen ihmisen elämä valuu silmien edessä, mutta hän ei varsinaisesti tavoita koskaan omaa olemistaan ja lipuu kodittomana ja haluttomana maailman ja erilaisten tahtotilojen äärettömässä meressä.
Palataan kuitenkin ontologiaan ja Zarathustraan. Z:n keskeisimpiä teemoja on aika. Aika pilaa muutoin täydellisen olemisen. Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi. Aika näyttää siis vangitsevan ihmisen jatkuvaan tulemisen tilaan, jota ei pääse karkuun. Miten tämä ontologinen haaste voidaan ratkaista?
Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa.
Ajatus voi kuulostaa yksinkertaiselta, naurettavalta ja myös typerältä (ja sitä se myös osittain on :)), mutta samaan aikaan ajatukseen liittyy syvällistä viisautta. Kyse ei ole pienestä asiasta, eikä se tule vailla seurauksia. Voitaisiin sanoa, että Nietzschen oppi ikuisesta paluusta on voimakkaampi versio kaikille tutusta Carpe diem -painotuksesta, jossa hetkeen tarttuminen nähdään tärkeimpänä elämiseen liittyvänä arvona ja ohjenuorana. Jos ajatus ikuisesta paluusta tulkitaan ontologisena periaatteena, käytännön neuvoihin kuuluu lapsen maailmaan sukeltaminen, jossa kaikenlainen impulsiivisuus ja voimakkaat tunteet nousevat pintaan. Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, menettääkö ihminen kokonaan tulevaisuusperspektiivin kiinnittymällä pelkkään olemiseen eli "silmänräpäykseen"?
On vaikea sanoa, miten pitkälle Nietzsche toivoi meidän kykenevän hetkeen heittäytymiseen. Eräällä tapaa liian pitkälle tulevaisuuteen ulottuva elämäntapa, sitkun-ajatteluneen, lukeutunee ainakin filosofin vastustamiin ajattelutapoihin. Tässä mielessä Nietzsche vastustaa myös aikuistumista, sillä siihen kiteytyy lähes kaikki vastustettavat ja vieraannuttavat elementit. Henkilökohtaisesti ajattelen, että Nietzschen voidaan tässä kohtaa menneen aika lailla äärinmäisyyksiin. Ei se tietenkään poista, etteikö Nietzscheltä voisi jotain myös oppia, vaikka olisikin seurauksista erimieltä. Vai kuuluvatko vieraantuminen ja sitkuttelu välttämättömänä osana vastuulliseen aikuisuuteen?
Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisesta näkökulmasta, Nietzschen henkilöhistorian viimeisiin vuosiin avautuu myös filosofinen näkökulma. Viattoman ja piiskatun luontokappaleen kaulaan syösynyt ja muutenkin yhä impulsiivisemmin käyttäytyvä filosofi tarttui kiinni hetkeen ennennäkemättömällä tavalla ja hullaantui yhdestä jos toisestakin asiasta. Tässä mielessä esimerkiksi edellisessä bloggauksessa viitatut eksentrikot onnistuivat omassa yli-ihmisyydessään kuitenkin Nietzscheä paremmin, sillä esimerkiksi kymmenien tuhansien puutarhatonttujen omistaja ja niille vaatteita tekevä, on sitonut itsensä pysyvämmällä ja kiinteämmällä tavalla rakkautensa kohteeseen, kuin lopulta totaalisen romahduksen kärsinyt viiksekäs filosofi.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Nietzsche ja eksentrismi
Sanakirjan mukaan eksentrisellä tarkoitetaan tavallisuudesta poikkeavaa, outoa tai erilaista. Eksentrikko on puolestaan ihminen, joka on heittänyt yhteisön tuomat normatiiviset rajoitteet yltään ja toimii täysin oman mielensä mukaan. Jos eksentrikko kohtaa omalle toiminnalleen vastustusta, hän tuomitsee vastapuolen oikopäätä alimpaan helvettiin.
Meitä normaaleja ihmisiä eksentrikot hämmästyttävät ja kiehtovat, mutta samalla eksentrikot koetaan helposti uhkana ja vastenmielisinä. Suuret poikkeamat normista aiheuttavat pelkoa ja epäluottamusta. Samalla poikkeamat vaativat usein selitystä ja ulkoistamista. Leimaamalla poikkeama sairaaksi tai mielenvikaiseksi, yhteisö pystyy poistamaan pelkoa ja epäluottamusta. Erilaisuus on helpompi medikalisoida, puhdistaa tai normalisoida, kuin ottaa avoimesti vastaan.
Onhan selvää, että yhteisön tasolla eksentrikot muistuttavat meitä myös vapaamatkustajista. Miksi ihmeessä meidän täytyy noudattaa sosiaalisia konventioita ja kurittavilta tuntuvia normeja, kun samaan aikaan eksentrikot nauttivat tyystin erilaisista vapauksista ja tuntuvat elävän elämänsä parasta aikaa. Me tavalliset sen sijaan kuritumme orwellilaisessa jokavelimaailmassa, jossa sosiaalisten normien ohjaamat winstonit hiljentävät sisäistä ääntään ja pyrkivät omaksumaan ja sisäistämään yhä paremmin Oceanian synnyttämät sosiaaliset vaatimukset. Meidän normaalien vannetta kiristää, kun joku random bloggarikin puhuu ”meistä normaaleista” tai ”meistä tavallisista”. Winstonien päiden sisällä huutaa, että: Ei, ei, ei, olen erilainen, vaikka hyviä tapoja ja sosiaalisia normeja enemmän tai vähemmän noudatankin.
Eksentrikon vapaus koskee siis myös ja ennen kaikkea vapautumista toisten arvioivilta katseilta. Eksentrikko arvostaa oman näkemyksensä ja kokemuksensa korkeammalla kuin kenenkään muun, eikä sen tähden kaipaa arvonantoa tai hyväksyntää omalle toiminnalleen. Eksentrikkoa ei minkäänlainen kilpailu muiden ihmisten kanssa kiinnosta, sillä omat intressit ajavat niiden ohi.
Eksentrikkoja ei yhdenmukaisuuden vaatimusten tuoma stressi paina. He ovat päättäneet jonain päivänä vaihtaa vapaalle pysyvästi. He ovat päättäneet kuunnella vastedes omaa sisäistä ääntään ja jättää normaalisuuden ja elämän huolet muille. Eksentrikon vapaus onkin ennen kaikkea vapautta ulkopuolisen paineen tuottamalta stressiltä ja avautumista sisäisen maailman normeja rikkoville mielihaluille ja pyrkimyksille. Sen sijaan normaalisuuden ikeen alla elävien irroittelukin on vahvasti sosiaalisiin normeihin sidottua. Vapaalle vaihdettaessakin kysytään itsehillintää ja kontrollia. Päällimmäisenä elää hallinnankokemus. Hallinnan vastakohtana on heittäytyminen epävarmuuteen, irrationaalisuuteen ja samalla potentiaaliseen turmioon.
Nietzschelle moraalin rikkominen tarkoitti ennen kaikkea vallitsevien tapojen rikkomista ja normista poikkeamista. Nietzschen suurin toivo yli-ihmisyydestä onkin eräällä tapaa pyrkimystä kohti eksentrismiä. Samalla Nietzschen henkilöhistoria avautuu uudessa valossa ja legendaksi muodostunut oletus tertiäärisen kupan roolista Nietzschen viimeisten kymmenen elinvuoden osalta paljastuu erittäin kyseenalaiseksi (ks. myös Schain, Richard: The Legend of Nietzsche's Syphilis: (Contributions in Medical Studies)). Voisiko sittenkin olla niin, että Nietzschen ”hulluus” oli vain työnsä tehneen miehen viimeinen eksentrinen kurotus kohti yli-ihmisyyttä, mutta senkin ulkomaailma medikalisoi, normalisoi ja piilotti normaalisuuden nimissä.
Ps. Eksentrismin tarkempaa määrittelyä ja suhdetta psykiatrisiin sairauksiin avaa kansantajuisella kirjoitustyylillään David Weeks, jonka teos Eccentrics: A Study of Sanity and Strangeness on ainoa laatuaan, mutta omalla tavaillaan näkökulmia avaava myös Nietzschen yli-ihmisyyttä ajatellen.
Meitä normaaleja ihmisiä eksentrikot hämmästyttävät ja kiehtovat, mutta samalla eksentrikot koetaan helposti uhkana ja vastenmielisinä. Suuret poikkeamat normista aiheuttavat pelkoa ja epäluottamusta. Samalla poikkeamat vaativat usein selitystä ja ulkoistamista. Leimaamalla poikkeama sairaaksi tai mielenvikaiseksi, yhteisö pystyy poistamaan pelkoa ja epäluottamusta. Erilaisuus on helpompi medikalisoida, puhdistaa tai normalisoida, kuin ottaa avoimesti vastaan.
Onhan selvää, että yhteisön tasolla eksentrikot muistuttavat meitä myös vapaamatkustajista. Miksi ihmeessä meidän täytyy noudattaa sosiaalisia konventioita ja kurittavilta tuntuvia normeja, kun samaan aikaan eksentrikot nauttivat tyystin erilaisista vapauksista ja tuntuvat elävän elämänsä parasta aikaa. Me tavalliset sen sijaan kuritumme orwellilaisessa jokavelimaailmassa, jossa sosiaalisten normien ohjaamat winstonit hiljentävät sisäistä ääntään ja pyrkivät omaksumaan ja sisäistämään yhä paremmin Oceanian synnyttämät sosiaaliset vaatimukset. Meidän normaalien vannetta kiristää, kun joku random bloggarikin puhuu ”meistä normaaleista” tai ”meistä tavallisista”. Winstonien päiden sisällä huutaa, että: Ei, ei, ei, olen erilainen, vaikka hyviä tapoja ja sosiaalisia normeja enemmän tai vähemmän noudatankin.
Eksentrikon vapaus koskee siis myös ja ennen kaikkea vapautumista toisten arvioivilta katseilta. Eksentrikko arvostaa oman näkemyksensä ja kokemuksensa korkeammalla kuin kenenkään muun, eikä sen tähden kaipaa arvonantoa tai hyväksyntää omalle toiminnalleen. Eksentrikkoa ei minkäänlainen kilpailu muiden ihmisten kanssa kiinnosta, sillä omat intressit ajavat niiden ohi.
Eksentrikkoja ei yhdenmukaisuuden vaatimusten tuoma stressi paina. He ovat päättäneet jonain päivänä vaihtaa vapaalle pysyvästi. He ovat päättäneet kuunnella vastedes omaa sisäistä ääntään ja jättää normaalisuuden ja elämän huolet muille. Eksentrikon vapaus onkin ennen kaikkea vapautta ulkopuolisen paineen tuottamalta stressiltä ja avautumista sisäisen maailman normeja rikkoville mielihaluille ja pyrkimyksille. Sen sijaan normaalisuuden ikeen alla elävien irroittelukin on vahvasti sosiaalisiin normeihin sidottua. Vapaalle vaihdettaessakin kysytään itsehillintää ja kontrollia. Päällimmäisenä elää hallinnankokemus. Hallinnan vastakohtana on heittäytyminen epävarmuuteen, irrationaalisuuteen ja samalla potentiaaliseen turmioon.
Nietzschelle moraalin rikkominen tarkoitti ennen kaikkea vallitsevien tapojen rikkomista ja normista poikkeamista. Nietzschen suurin toivo yli-ihmisyydestä onkin eräällä tapaa pyrkimystä kohti eksentrismiä. Samalla Nietzschen henkilöhistoria avautuu uudessa valossa ja legendaksi muodostunut oletus tertiäärisen kupan roolista Nietzschen viimeisten kymmenen elinvuoden osalta paljastuu erittäin kyseenalaiseksi (ks. myös Schain, Richard: The Legend of Nietzsche's Syphilis: (Contributions in Medical Studies)). Voisiko sittenkin olla niin, että Nietzschen ”hulluus” oli vain työnsä tehneen miehen viimeinen eksentrinen kurotus kohti yli-ihmisyyttä, mutta senkin ulkomaailma medikalisoi, normalisoi ja piilotti normaalisuuden nimissä.
Ps. Eksentrismin tarkempaa määrittelyä ja suhdetta psykiatrisiin sairauksiin avaa kansantajuisella kirjoitustyylillään David Weeks, jonka teos Eccentrics: A Study of Sanity and Strangeness on ainoa laatuaan, mutta omalla tavaillaan näkökulmia avaava myös Nietzschen yli-ihmisyyttä ajatellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
