Nietzsche ja Schopenhauer

Siinä missä Karl Marx käänsi G. W. F. Hegelin absoluuttisen idealismin nurinpäin ja perusti historiallinen materialismin nimellä kulkevan ajattelusuuntauksen, Nietzsche teki saman tempun Arthur Schopenhaurin pessimistiselle filosofialle. Mitä yhteistä ja mitä eroa näillä kahdella filosofian kaanonin merkkihenkilöillä oikeastaan sitten oli?

1. Realistinen ankaruus. Molemmilla filosofeilla oli äärimmäinen pyrkymys kuvata ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin ihmisen tulisi olla. Itsekkyys, julmuus, kovuus, rumuus ja ankaruus näyttäytyvät molempien filosofien tuotannossa keskeisinä elämää luovina voimina.

2. Aktiivinen ja passiivinen (reaktiivinen). Aktiivinen toiminta on pyrkimystä, tekemistä ja tahtomista. Passiivinen toiminta on puolestaan itsensä unohtamista ja tahdotonta hukkumista maailmaan. (vrt. das man)

3. Darwinismi. Schopenhauer oli ensimmäisiä filosofeja, jotka puhuivat avoimesti seksuaalisesta vietistä. Schopenhauer yhdisti kyseisen vietin 'tahdoksi elämään' (wille zur leben), sillä se on ennen kaikkea lajiasäilyttävä. Nietzsche jakoi Schopenhauerin kanssa ajatuksen viettivoimista, jotka julistivat omaa tahtoansa, mutta nuo voimat eivät tahtoneet suinkaan sinänsä sisällyksetöntä viittauksen kohdetta 'elämä', vaan ne tahtovat saada äänensä kuuluviin, ne tahtovat valtaan.

4. Musiikki on taiteen ylin muoto. Musiikki puhuttelee viettejä ja aisteja suoremmin kuin mikään muu taidemuoto. Näin ollen musiikin kyky nostaa ihmisen mielialaa on ylivertainen verrattuna muihin maallisiin asioihin.

5. Nerot ovat harvinaisia poikkeuksia, joita tulee ylistää. Schopenhauer tuppasi toteamaan neroista, (kuten Goethe, Schiller, Kant ja Beethoven), että he olivat 'kitsaan luonnon' tuotoksia, joiden vastakohdaksi syntyy aina miljoonia ikäviä ihmisiä. Nietzschelle oli samoilla linjoilla, mutta lisäsi neron ominaispiirteeksi rikkauden tahdosta valtaan.

Filosofien keskeisiä eroja kannattaa lähteä purkamaan tahdon käsitteestä. Schopenhauer oli omaksunut Kantin filosofiasta jaon noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Noumenaalinen maailma eli 'olio sinänsä' oli Schopenhauerille maailman perimmäinen substanssi ja perusvoima eli tahto: "Tahto on olio sinänsä, syvin sisältö, maailman essentia, kun taas elämä, näkyvä maailma, ilmiö (fenomeeni), on vain Tahdon peili, tämä maailmassa oleva tahto kulkee perimmäisen Tahdon rinnalla, kuten varjo vaeltajansa rinnalla" (Maailma tahtona ja mielteenä, luku 54).

Nietzschelle myös maailma on vain tahtoa ja kaikki muu vain tahdon heijastetta. Näin ollen tahto edeltää ontologisella tasolla myös järkeä ja tietoisuutta. Nietzschelle tietoisuus on vain pinnallinen, pienin ja huonoin osa kaikkea ihmisen ajattelua. Tätä kautta ihminen on rikkaus, multitude, Million, dionysos, jonka tietoinen perspektiivi on aina väärennys, pintapuolistus ja yleistys. Tietoinen minuus on siis Nietzschelle tahdon valtaan tuottama illusorinen väärennös ja sisäisen hierarkian huippu, jonka kummallisiin kuvitelmiin sisältyy myös Schopenhauerin pessimistiset ja nihilistiset sekä ennen kaikkea hätiköidyt tulkinnat.

Näin Nietzsche irrottaa itsensä ja filosofiansa Schopenhauerin pessimistisestä kahleesta. Tietoisuuden "tieto" on vain ennakkoluuloja ja pinnallisia höpinöitä. Jos yksilö toteaa maailman arvottomaksi ja rumaksi, on se pikemminkin oire yksilön sisäisestä tahdon valtaan (häiriö)rakenteesta, eikä maailmasta sinänsä. Yhtä lailla itsekkyys on myös arvokasta ja aktiivinen ja rohkea, elämään palavasti sukeltava yksilö on yhtä lailla perspektiivi maailmaan, ja tuo perspektiivi on yhtä oikeassa kuin Schopenhauerin näkemykset. Itse asiassa Schopenhauer on heikoilla, jos maailma on tahtoa valtaan. Jos maailma on pohjimmiltaan moninaisuus, on elämä itsessään tätä moninaisuuden voittamista. Se on kilvoittelua, valtaamista, sukeutumista ja virtaamista kohti uusia muotoja ja maaleja. Ei tahto elämään, vaan tahto valtaan on luonnon moraalinen imperatiivi. Ihminen luo itse merkitysten ja arvojen maailman ja on tässä suhteessa Jumalan kaltainen. Suurimmat luojat ovat sitten nerokkuuden ja voiman (sic! vrt. Star Wars) tihentymiä, jotka ansaitsevat tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Ei ole siis yhdentekevää millaisia metafyysisiä ja ontologisia oletuksia meillä on maailmasta tai 'oliosta sinänsä'. Se olkoon filosofien yhteinen opetus.

Zarathustra: Postmodernin ajan raamattu?

Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille ja ei kenellekään on anakronistisesti tulkittuna postmodernin ajan uusi raamattu tai näin Nietzsche ainakin sen uskoakseni tarkoitti. Vaikka 1800-luvulla ei käsitettä postmoderni ollut edes olemassa Nietzschen voidaan katsoa kirjoittaneen tuleville sukupolville ja olleen Jumalan kuoleman profetioineen aikaansa edellä. Teos voidaan nähdä myös raamatullisena allegoriana, jossa 30 vuoden ikäinen profeetta (vrt. Zarathustra/jeesus) opastaa ihmisiä oikealle polulle.

Zarathustran juuret ulottuvat persialaiseen profeettaan, joka perusti aikoinaan zarathustralaisuuden uskonnon. N:n mukaan Z oli ensimmäinen ajattelija, joka asetti moraaliin (taistelun hyvän ja pahan välillä) perimmäiseksi ja viimekätiseksi ihmisiä liikuttavaksi voimaksi. Tämän vuoksi Z:n täytyy olla myös ensimmäinen ajattelija, joka tunnistaa tuon ajattelutavan perustuvan erheeseen. Z on N:n kirjassa totuudellisempi kuin oikea elänyt Z konsanaan. N:n Z:n korkein hyve on totuudellisuus. (Ecce Homo.)

Totuudellisuus tarkoittaa, että Z on ensimmäinen immoralisti eli perinteen vastainen ajattelija (ks. blogin immoralismipätkä). Immoralistina Z:n tehtävänä on uudistaa tapa, jolla ajattelemme ja puhumme moraalista. Z on N:lle taikatempun paljastaja, illuusioiden riisuja, mutta lopulta oman uskon ja elämänarvojen luoja. Tämän vuoksi kirja on kaikille ja ei kenellekään. Kirjan tarkoituksena on vapauttaa yksilö moraalin ja muiden illuusioiden kahleista ja vapauttaa lukija ajattelemaan omana itsenään. Z on siis opettaja, joka ohjaa lukijaa kohti itsenäistä ajattelua, oman tahdon löytämistä ja omien arvojen luomista. Mitä nuo arvot sitten ovat, on jokaisen oma asia.

Yksi teoksen keskeisistä käsitteistä onkin itsensä voittaminen (Selbstüberwindung). Ihminen seisoo nuoralla eksistentiaalisen tyhjyyden päällä. Takaisin ei enää pääse, apinaksi eli tiedostamattomaksi olennoksi ei ole ihmisen tuleman. Nuoran päällä seisominen on tyhjyyden ympäröimänä olemista, joten eteenpäin on mentävä, ettei tipahda nihilistiseen merkityksettömyyteen.

Kirjan ydin koostuu sitten tästä haasteesta. Mikä on lopulta arvokasta? Alussa Z julistaa Jumalan kuolleeksi, jolloin Jumala ei enää takaa ihmisen arvokkuutta, luonnosta ei ole löydettävissä järjestystä, eikä myöskään ihmisen paikkaa ja kokonaisuudessaan arvojen taustalla oleva metafysiikka paljastetaan. Kun Jumala on kuollut, nousee esiin Schopenhauerin pessimistisen filosofian haamu elämän tarpeettomasta kärsimyksestä ja ihmiselämän tarkoituksettomuudesta. Ankaruudessaan Z kulkee ihmisten parissa ja paljastaa heidän illuusionsa ja valheensa ja pakottaa lopulta kuulijansa kohtaamaan kysymyksen arvoista ja astumaan nuoralle. Z:n mukaan kysymys arvoista on elämän suurin haaste ja samalla vapauttaja.

Kirjan loppua kohti haaste kääntyy oikeaan muotoon: mikä on lukijalle arvokasta? Tämä muodonmuutos tapahtuu vertauksen ja opetuksen kautta. Tuo opetus on ikuinen paluu. Ikuisen paluun mukaan jokainen hetki on ikuisuus, sillä kaikki toistuu yhä uudestaan. Ikuisen paluun tehtävänä on vapauttaa lukija kristillisen moraalin kahleesta. Ensimmäisessä vertauksessa paimen (Jeesus/Nietzsche? N totesi, että Jeesus olisi luopunut opetuksestaan, jos hän olisi vain elänyt kyllin kauan) makaa maassa ja ikuisen paluun ajatus meinaa tukahduttaa hänet. Paimen ajattelee, että kieltämällä oman tahtoni maailma on parempi paikka, teen sitä kautta hyvää ja minut palkitaan sitten kyllä auliisti kuoleman jälkeen. Entäpä jos tuonpuoleista ei ole. Entäpä, jos paimen on pohjimmiltaan vain väsynyt elämään ja on pohjimmiltaan nihilisti, joka ei usko maallisen elämän arvokkuuteen, vaan odottaa vain pääsyä taivaaseen. Ikuinen paluu heittää vastaheiton. Entäpä jos myötäkärsimyksen uskonto ja omasta tahdosta pitäytyminen ovatkin se limbo, johon paimen on heitetty. Eikö silloin olisi parempi yrittää nauttia elämästä, olla murehtimatta turhia ja keskittyä joka hetki siihen mikä tekee maailmasta kauniin ja hyvän.

Yli-ihmisessä yhdistyvät nämä kaksi teemaa. Yhtäältä yli-ihminen luo oman itsensä, siinä ovat luoja ja luomus yhdessä. Luonteen luominen on muotoon pakottamista, puristamista ja luonteenlujuuden kasvattamista, mutta samalla itsen kehittämistä, suuremmaksi kasvamista(vrt. Aristoteles: suurisieluisuus) ja sitä kautta syvemmäksi tulemista. Samalla luominen on itsensä pettämistä, sillä tehdessämme jätämme tekemättä, valitessamme valitsematta. Tässä tulee mukaan toinen teema. Yli-ihminen keskittyy siihen minkä on valinnut eikä siihen mitä on jättänyt valitsematta. Yli-ihmisen lasi on aina puoliksi täysi. Yli-ihminen tahtoo olla kyllä-sanoja kaikelle sille, mikä on kaunista ja hyvää valinnoissa. Kyllä-sanomisen erheellinen vastakohta on pluralistinen tohveliaasi, jolla ei ole omaa tahtoa ja joka sanoo kaikelle kyllä. Omaa tahtoa ja luonnetta ei puolestaan ole niillä lukuisilla hahmoilla, jotka ovat kiinni perinteessä tai elävät lauman tahdon mukaan, kuten viimeiset ihmiset.

Yli-ihmisen keskeisin kyky ja taito on rakastaa (jopa pakkomielteisesti). Rakkaus ohjaa niin oman itsen luomista kuin tehtyjen valintojen hyvyyttä. Yli-ihminen heittää viimeisetkin murheet pois kun hän ilmaisee rakkautensa kohtaloaan kohtaan (Amor fati). Mennyttä ei voi tahto tahtoa takaisin, eikä siis muuttaa, joten turha siitä on murhetta kantaa. On katsottava eteenpäin ja nähtävä jokainen hetki mahdollisuutena heittäytyä elämään täysillä.

Yli-ihmisessä tahto valtaan on sitten väkevin, sillä yli-ihminen on ”löytänyt” oman itsensä, oppinut optimistiksi, ymmärtää oman arvonsa ja on ennen kaikkea voimaantunut tästä kaikesta. Yli-ihminen on siis henkisesti suuri ihminen, joka seisoo järkähtämättömänä omalla paikallaan, kykenee osoittamaan positiivista arvostusta toisia kohtaan, (niitäkin, jotka tekevät hänelle väärin, sillä hän ei katkeroidu ja muutu kaunaiseksi) ja omistaa positiivisen elämänkatsomuksen. Yli-ihminen on siis elämästä vahva yksilö, joka osaa sitoa elämänarvon maahan, maanpäälliseen elämään ja hän kykenee tarttumaan hetkeen.

Vahvan yksilön vastakohtana ovat sitten heikot, jotka tahtovat järkyttää yli-ihmisen voimakkuutta ja he yrittävät tehdä kaikista heikkoja. Tämä on N:lle kristillisen moraalin missio. Kristillisenä missiona on tehdä kaikista heikkoja myötäkärsimyksen ihmisiä, jolloin kukaan ei tee kenellekään pahaa ja kaikki elävät sulassa sovussa. Tällä tavoin saadaan N:n mukaan enemmän huonoa kuin hyvää aikaan. Myötäkärsimyksen ihmisiä ohjaa kateus, kaunaisuus ja koston henki. Myötäkärsimys on N:lle heikon kostoa tyytymättömyydestä omaan asemaansa. Elämästä heikko ihminen kostaa pahan olonsa tavalla tai toisella muille ihmisille. Valittaminenkin on vain keino tuntea tahtoa valtaan ja vallan huumaa, sillä valittaessaan yksilö kertoo olevansa arvokkaampi, kuin mitä hänen senhetkinen tilansa antaa ymmärtää. Heikko ihminen on arvosta/elämästä/tahdosta valtaan köyhä.

Mikä sitten erottaa vahvan ja heikon? Mistä tulee yli-ihmisen viimekätinen vahvuus? Se tulee vastauksena kysymykseen: mikä tekee minusta ja elämästäni perimmältään arvokkaan? Yli-ihminen ratkaisee Zarathustran esteet ja löytää positiivisen vastauksen. Heikko sortuu matkalla ja jää kaunan ja koston hengen vangiksi, murtuu tahdottomaksi aasiksi tai yrittää muuten vain keplotella eteenpäin pakenemalla itse kysymystä.