Ongelmana auktoriteetti

Vesi liplattaa veneen alla virran viedessä kolmea matkaajaa yhä syvemmälle tuntemattomia vesiä. Matka sujuu jokseenkin mukavasti auringon syleillessä veikkosia ja tulevaisuudenhuolia ei tunnu matkaajilla juurikaan olevan. Jokainen matkaaja on kuullut tarinoita joesta, sen vaaroista ja määränpäästä, joka heitä odottaa.

Rauhallisen kelluskelun keskeyttää eteen asettuva haarauma. Joki jakautuu kolmeen eri suuntaan. Ensimmäinen kaveruksista kertoo tarinan, missä vasemmalle kaareutuva haara johtaa leikkimielisestä kilvoittelusta ja rikkaasta kamppailukulttuurista tunnettuun heimoon, joka palkitsee uudet tulokkaat anteliain lahjoin. Toinen kaveruksista puolestaan kertoo, ettei tarina pidä ollenkaan paikkaansa, vaan sillä suunnalla on muiden tarinoiden mukaan villiheimo, joka vangitsee vierasmaalaiset ja tappaa heidät villien rituaalien säestämänä. Toinen kaveruksista jatkaa myös, että keskimmäisessä haaraumassa virtaus on nopein ja sisämaassa on moninaisista rikkauksistaan tunnettu heimo, jonka ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta monet tarinat kertovat. Tähän ensimmäinen kaverus tuumaa, että keskimmäinen reittivalinta on tunnetusti itsemurha, sillä se johtaa suoraan lähes sadan metrin korkuiseen putoukseen. Hän lisää myös, että hänen heimonsa kilvoitteleva kulttuuri sopii heille muutenkin paremmin, sillä he voisivat saada vahvoina miehinä kunniaa ja arvostusta kyseisen kulttuurin parissa ja nousta merkittävään asemaan uudessa yhteiskunnassa, jolloin jokaiselle olisi tarjolla niin monta vaimoa kuin he vain tohtisivat ottaa. Tämä saa toisen kaverin pyörittämään päätään järkytyksessä, jolloin kolmas kaveri näkee tilaisuutensa. Hän on kuullut tarinoita, joissa joen kolmas haara on virtaukseltaan sopiva pienellekin veneelle ja määränpäänä on tieteellisistä kilvoitteluista tuttu, ystävällismielinen heimo, jolla on valtava määrä tietoa matemaattisista ja astronomisista asioista. Tämä lausahdus saa kaksi ensimmäistä kaverusta pyörittämään päätään, sillä heidän mielestään on tunnettu tosiasia, ettei kukaan oikeanpuoleisen jokihaaran valinnut ole palannut sieltä elossa takaisin ja ainoat huhut kertovat loputtomasta suomaasta, jonka sietämättömänä kiusana ovat kuolemaa levittävät sääsket. Sitä paitsi heitä eivät matemaattiset totuudet ja tähtien asennot kiinnosta.

Pian on ilmiselvää, etteivät mitkään rationaalisilta kuulostavat argumentit saa kaveruksia muodostamaan yhteisymmärrystä parhaasta ratkaisusta. Mitä on siis tehtävä? Miten valita reitti, kun takaisinpaluuta ei enää ole? Kuka päättää ja kenen ehdoilla mennään?

Nietzsche esittelee ja teilaa teksteissään tärkeimpiä mahdollisia keinoja ratkaisun aikaansaamiseksi. Tunnetuin ihmisten käyttämä keino on ollut kautta aikojen Jumalaan vetoaminen. Papit, shamaanit ja selvännäkijät ovat tulkinneet Jumalan tahtoa ja kertoneet kaikelle kansalle, mikä kulkureitti johtaa parhaaseen tulokseen. Tieteellisen skeptisyyden nousu on kuitenkin suistanut papit valtaistuimiltaan ja sekularisaation seurauksena on syntynyt uusi kylmä hirviö eli valtio. Valtio puolestaan luottaa karismaattisiin johtajiin ja koulutukseen, joiden avulla uskotaan saatavan aikaan riittävä ilman väkipakkoa muodostettava konsensus valittavasta reitistä. Sekularisaation eteneminen kuitenkin laittaa valtion hegemoniaan perustuville ideologioille kapuloita kölin alle. Yhä moninaistuvat uskomukset, ideologiat ja arvojen pluralisaatio näyttävät johtavan lopulta takaisin tilanteeseen, jossa kolme miestä joenhaaraumassa parhaillaan ovat. Moderni valtio tarvitsee pakottamattoman normatiivisen konsensuksen hallitakseen, mutta sekularisaatio näyttää tekevän pakottamattoman konsensuksen ajoittain mahdottomaksi.

Mikä siis ratkaisuksi?

Demokratia? Nietzschen skeptisyys demokratiaa kohtaan on erittäin voimakasta. Kolme matkaajaa ovat eri mieltä toistensa kanssa valittavasta reitistä, eikä kukaan suostu kääntämään takkiaan, koska heidän uskomustensa mukaan seurauksena on turmio. Deliberatiivinen demokratia ei auta yhtään, kun asioista ollaan vahvasti eri mieltä, eikä kenelläkään ole antaa varmoja takeita tulevaisuudesta. Tässä tapauksessa demokratia johtaa hajaannukseen, joka voi lopulta johtaa siihen, että miehet nääntyvät kuoliaaksi joen haaralle tai päätyvät käyttämään voimakeinoja oman valinnan läpiviemiseksi. Nietzschelle demokratia on ”organisoivan voiman rappiomuoto”. Kaikkien pään mukaan ei siis voida tehdä, jos ihmiset ovat tässä määrin eri mieltä asioista.

Anarkismi? Nietzsche lähinnä naureskelee anarkistipelleille, joita ei voi edes ottaa vakavasti. No rules, no masters. Jokainen voi kyllä heittäytyä krokotiilien sekaan ajopuuksi kohti omaa unelmaansa, mutta siinä tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kaikille käy kehnosti. Jos yhdessä meinataan elää tai ylipäätään elää, täytyy päätöksille olla ja löytyä auktoriteetti, joka ylittää yksittäisen eriävää mieltä olevan ihmisen tahtotilan. Jos demokratia ei toimi, niin anarkismi toimii vielä vähemmän. Kaikkien pään mukaan ei voida tehdä, jos ihmiset ylipäätään ovat eri mieltä asioista ja ihmisethän todellakin ovat eri mieltä asioista.

Arvojärjestys eli aristokratia? Niin armeijassa kuin aristokratiassa päätökset eivät muodostu ongelmaksi. Alempiarvoiset kuuluvat pressun alle ja pressun alla ollaan päätöksiä tehtäessä hiljaa. Asiasta päättää siis laivan tai tässä tapauksessa veneen kapteeni ja loput pitävät mölyt tämän jälkeen mahassaan ja alistuvat päätökseen. Ongelmana tietysti on, että miten sekulaarissa maailmassa voidaan ihmisten välille muodostaa luonnolliselta vaikuttava arvojärjestys, kun sellaista ei luonnostaan tuntuisi olevan? Nietzschen mukaan helposti, ”ihmiset eivät ole samanarvoisia”. Tämä lause saa puolestaan modernin lukijan pudistamaan päätään ihmetyksestä. Tilanne ei ole ongelmaton myöskään Nietzschelle. Nietzsche palaa yhä uudelleen samaan ongelmaan. Miten sekulaarissa maailmassa voidaan muodostaa itsenäinen normatiivinen auktoriteetti, joka ei perustu valtioideologiaan tai pappien jumalalliseen sanaan? Kenellä on oikeutettu ja perusteltu valta sanoa, miten ollaan ja eletään ja mikä reitti tulevaisuuteen valitaan? Onhan kuitenkin selviö, että Nietzschelle (vrt. tekstit Nietzsche ja anarkismi & tahto valtaan ja etiikka), kuten varmasti useimmalle lukijallekin, valinnan tekeminen on positiivinen asia, sillä ainoastaan pitkäaikaisten linjausten ja valintojen vallitessa voidaan aikaansaada hienoja ja kestäviä asioita, joiden varaan elämää voi rakentaa.

Nietzsche hakee vastauksia aristokratiasta ja yrittää varsinkin myöhäistuotannossaan rakentaa arvojen välille järjestystä, joka perustuu hänen tekemiin psykologisiin havaintoihin. Arvojen uudelleen arvottaminen jää kuitenkin kesken ja mies luhistuu mahdottomalta vaikuttavan kysymyksen edessä. Nietzscheä onkin kuvattu myös poliittiseksi skeptikoksi (vrt. Shaw, Tamsin (2007) Nietzsche’s Political Skepticism). Nietzschelle ”oikeustilat ovat poikkeustiloja” ja yhteiskunta on testi, joka aika-ajoin heittää vastaan kolmea miestä kohtaavia haasteita. Kun tarkasteluja peilaa, vaikkapa Belgiassa olevaan poliittiseen hajaannukseen vallonialaisten ja flandereiden välillä, Kreikan säätökuuriin ja mellakoihin, Euroopan Unionin tukipaketteihin tai vaikkapa kotosuomen poliittiseen tilanteeseen, nietzscheläinen poliittinen skeptisismi ei vaikuta täysin vailla pohjaa olevalta teoreettiselta näkökannalta. Tosin eihän se mikään ratkaisu tietenkään ole ja kolme miestä ovat edelleen joenhaaraumassa odottamassa, mitä tehdään.

Tahto valtaan psykologia

Ontologinen/tietoteoreettinen taso

"Niin pitkälti kuin sanalla ’tieto’ on ylipäätään merkitystä (Sinn), maailma on tiedettävissä; mutta se on tulkittavissa muilla tavoin, sillä ei ole olemassa merkitystä tulkinnan takana, vaan lukuisia merkityksiä. –’Perspektivismi’." (WzM §481.)

Kuten Nietzschen lainauksesta käy ilmi, tahto valtaan ja siihen sisältyvä perspektivismi merkitsevät ontologisella tasolla sitä, että voin todeta, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa, eikä kenelläkään ole viimekädessä asiaan nokankoputtamista. Tieto, sikäli kun sillä on tämän tosiasian kanssa merkitystä, voi ainoastaan palvella tätä päämäärää eli voin tehdä töitä sen eteen, että saavutan välineet kyseisen toiminnon toteuttamiseksi, millä on ainoastaan minulle merkitystä. Purjehtiminen on vain perspektiivi ja päämääriä voi olla niin monia kuin on ihmisiä omine päämäärineen (perspektiiveineen).

Mistä nuo päämäärät ja perspektiivit sitten tulevat? Miksi yksi tahtoo vain purjehtia, toinen tykkää äidistä ja kolmas tyttärestä? Miksi jokin asia on merkityksellistä?

Psykologinen taso

"Tarpeemme (Bedürfnis) ovat maailman tulkkeja; meidän viettimme (Trieb) ja niiden myöntö ja kielto. Jokainen vietti on vallanhaluinen; jokaisella vietillä on oma perspektiivinsä, jonka normin alaiseksi se tahtoo muut vietit alistaa." (WzM §481.)

Nietzschen selitys on siis, ettei asialle ole varsinaista selitystä. Asia voidaan kuitenkin nimetä. Toinen tykkää äidistä sen takia, että jokin hänen sisällään työntää häntä äitiä kohden. Kyse on siis biologiasta, kemiasta ja ylipäätään naturalismista. Olemme tunneperäisiä atomimöykkyjä, jotka tuntevat vetoa joihinkin asioihin niiden synnyttämien reaktioiden seurauksena tuossa atomimöykyssä. Atomimöykyn sisällä käydään puolestaan jatkuvia taisteluja siitä, millaiset kokemukset, aistimukset ja tuntemukset pääsevät valloittamaan riittävän suuren osan atomimöykyn toimintojaohjaavasta keskuksesta, että koko atomimöykyn yhteiskuntarakenne tuumaa, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.

Mikä mahdollistaa päätösten tekemisen ja vältymme siltä, ettei yhteiskuntarakenteemme ajaudu anarkiaan, jolloin seurauksena on inertia, toimettomuus ja apatia? Entäpä jos tykkää sekä äidistä että tyttärestä, mutta molempia ei voi saada?

Tähän tarvitaan sitten monia tekijöitä, joiden yhteiseksi nimittäjäksi Nietzsche lanseeraa termin tahto valtaan.

1. Psykologinen perspektivismi eli kokemuksen värittyneisyys jo havaintohetkellä. Biologia, oman elämänhistorian rakkaat ja kipeät kokemukset sekä kulttuuriset ihanteet ohjaavat tapaamme havainnoida ympäristöämme, kuten yllä on pohjustettu.
2. Konfabulaatio eli sepitetyn muistiaineksen tunkeutuminen oikean sekaan asioita mieleenpalautettaessa ilman että yksilö huomaa paikkansapitämättömyyden. Freudin sanotaan ihastuneen Nietzschen toteamukseen: "Minä olen tehnyt tämän, sanoo muisti; ’Minä en ole voinut tehdä tätä’, sanoo ylpeys. Viimein muisti antaa periksi.” Freudin ohella teemaan ovat ihastuneet myös neurobiologit. Ihminen on omassa mielessään aina oikeassa. Emme ole koskaan väärässä, sillä heti kun tunnistamme olevamme väärässä, olemme jo oikeassa. Ihminen on viimekädessä epäkoherentti ja järjetön otus, mutta sepittelemme itsellemme asiat niin, että ne suurin piirtein skulaavat ulkomaailman realiteettien kanssa. Toiset tekevät tätä enemmän ja toiset vähemmän, mutta kaikki tätä tekevät. Ihminen on sokea itselleen.
3. Amor fati eli kohtalon rakastaminen. Jos ihminen on sokea itselleen, viisain ihminen ymmärtää myös pettää itseään. Mikään tunne ei ole koskaan täydellinen eikä yksikään perspektiivi ole ristiriidaton. Vaikka tytär kiinnostaa juuri nyt kovasti, pienet virinät on myös äitiä kohtaan, ainakin toisinaan, ja toisaalta mielen perukoilla kummittelee ajatus ikuisesta yksinpurjehtijasta maailman myrskyisillä merillä. Sitä paitsi jos tytär kiinnostaa kovasti tänään, niin mikäänhän ei takaa, etteikö ajan mittaan tilanne muuttuisi ja karkuun sitä lopulta kuitenkin olisi lähdettävä. On siis kyettävä valitsemaan ja uskottelemaan itselle päivä toisensa jälkeen, että valinta oli oikea. Rakkaus kohtaloon tekee valinnasta itsestäänselvyyden, jota ei pääse pakoon. Rakkaus kohtaloa kohtaan mahdollistaa itsestä taideteoksen muokkaamisen.

Näistä tekijöistä kaksi ensimmäistä muodostavat varsinaisen biologisen tahdon valtaan ja viimeinen konstruktiivisen eli kulttuurisen tahdon valtaan. Merkityksellisintä on, että Nietzschen johtopäätös poikkeaa modernin maailman emansipatorisista tavoitteista, jotka ovat painottaneet Sokrateesta lähtien olemaan tarkkana oman rajallisuutemme ja sokeiden pisteidemme kanssa. Nietzschelle tahto valtaan ei ole tässä mielessä negatiivinen asia, vaan itse asiassa koko elämämme roikkuu tämän ohuen langan varassa. Jos tahto valtaan -mekanismi on mennyt ihmisessä rikki, oireina on skitsofreniaa, nihilististä päämäärättömyyttä, masennusta, tunteettomuutta, päätöksenteon vaikeuksia ym. ym. eli moderniin maailmaan kuuluvia perusasioita. Nietzsche yrittää filosofiallaan ravistella ihmisiä näkemään, miten modernit tavoitteet tiedon, epäilemisen metodin ja kyseenalaistamisen pyrkimyksineen tekevät ihmisistä rumia (vrt. Z rumin ihminen).

Nietzsche tuntuu sanovan, että liiallinen pyrkimys totuuteen tappaa sen, mikä tekee meille asioista rakkaita ja merkityksellisiä. Miksi siis totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä? Ehkä erheelle on annettava suurempi arvo kuin totuudelle! (HP.) Moderni emansipatorinen perspektiivi paljastuu Nietzschelle siksi sokeaksi pisteeksi, jolta ihmisen pitäisi myös kyetä suojaamaan itseään.

Velallinen ja saamamies

Nietzsche ruotii ja arvottaa teksteissään kulttuureja ylhäisiin ja alhaisiin. Kristinusko on Nietzschelle paariakulttuuria ja yksi sen keskeisistä ongelmista piilee Nietzschen mukaan velallisen ja saamamiehen välisessä jännitteessä. Mistä jännitteessä on kyse?

Jokainen meistä tuntee sen kaverin, joka kulkee aina viimeisenä ovesta, tarjoaa kavereille oluet, pyykkää ja silittää puolison sukatkin ja auttaa lähimmäisiä ensimmäisenä, koska näin kuuluu tehdä. Hahmo on tuttu myös telkkarista. Keltaisten piirroshahmojen aina hyväntuulinen ja positiivinen Flanders, jaksaa pitää huolta lähimmäisistään aina Homerin äärimmäisyyteen menevää itsekkyyttä myöden.

Flanders kelpaisi Nietzschelle epäilemättä kristillisen kulttuurin esimerkillisestä yksilöstä. Flanders jakaa rakkautta niillekin, jotka eivät sitä ole pyytäneet. Jakaessaan rakkautta, flanderskulttuuriin syntyy Nietzschen mukaan velkasuhteita. Velka syntyy ihmisen perimmäisestää moraalikäsityksestä, jossa otetaan ja annetaan yhtä paljon (tit for tat). Kun Flanders antaa, vastapuolesta tulee flanderskulttuurin velallinen ja mitä enemmän Flanders antaa sitä enemmän toinen osapuoli on velkaa.

Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun velallinen ei ymmärrä antaa ja saamamiestä alkaa pännimään. Saamamiehen pahamieli muuttuu katkeruudeksi, kaunaksi ja lopulta koston hengeksi. Kun Flanders ei saa tarpeeksi respectiä, jonkun täytyy olla syypää hänen huonoon oloonsa. Pyyteettömästä lähimmäisenrakastajasta kuoriutuu Nietzschen mukaan lopulta ikävä ihminen.

Entäpä jos Flanderssit pääsisivät valtaan ja Homerit alistuisivat. Nietzschen mukaan laumasta tulisi tällöin saamamies ja yksilöistä velallisia. Jatkuvasta velasta seuraa puolestaan syyllisyyden kokemuksia, huonoa omatuntoa, julmia rangaistuksia ja lopulta lauman kontrollia. Tämä johtaa Nietzschen mukaan huonon omantunnon ylilyöntiin ja sairaalloisen masentavaan maailmaan, jossa ihmiset ainoastaan reagoivat ympäristöön, eivätkä aktiivisesti toteuta itseään. Velallisen kauna synnyttä lopulta arvoja, joiden ydin on pidäyttäytymisessä ja askeettisissa ihanteissa. Tuon arvomaailman keinovalikoimaan kuuluvat puolestaan synti ja syyllisyys, jotka kaikuvat Flanderssien huulilta heidän noustessaan saarnastuoleihin. Samalla askeettinen ihminen tekee kärsimyksestä ja laumasta elämän tarkoituksen (kristillinen moraali) sekä paljastaa syyllisen yksilöstä itsestään (perisynti). Tämä vääjäämättömältä näyttäytyvä kauhuskenaario saa lopulta Nietzschen suunnittelemaan kaikkien arvojen uudelleen arvottamista.

Jos palataan Nietzschen kauhuskenaarioista takaisin maan päälle, haasteena on yleensä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen. Homer ei alistu idioottiflandersin kulttuuriin, kuten hän sitä nimittäisi, sillä Homerin rakkaus pyörii lähinnä oman navan ympärillä. Nietzsche näkee flandersmaailman niin vaarallisena ja epäterveenä ihmisen psyykkeelle, että hän kallistuu raivoisasti kannattamaan Homerin itserakkautta, sillä vaikka myös Homer on idiootti, on Homer iloinen idiootti. Viimekädessä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen aiheutuu Homerin kokemasta luottamuspulasta ja siitä seuraavasta maailmassaolemisen perspektiivistä sekä Flandersin kyvyttömyydestä nähdä omaan maailmassaolemisentapaansa liittyvä alistuva hengettömyys, josta seuraa kaunaisuutta. Osapuolet eivät ymmärrä toisiaan ja tappelevat sekä kinastelevat keskenään, vain koska he eivät ymmärrä toisiaan, eivätkä välttämättä edes tahdo ymmärtää.

Jos astutaan Simpsonien maailman ulkopuolelle, ongelmana helposti on tietysti se, että läheissuhteissa toinen osapuoli antaa enemmän, mutta toinen ei sitä huomaa, eikä edes ymmärrä olevansa velallinen. Helposti käy myös niin, että molemmat kokevat olevansa saamamiehiä, jolloin tilien tasaaminen käy hankalaksi. Nietzschen ratkaisu on, ettei velalliseen suhteeseen pidä alunperinkään lähteä, jolloin jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Nietzschen kunniaksi sanottakoon, että hän paljastaa kristilliseen flandersmaailmaan liittyvät riskit ja sen pimeän puolen, mutta ehkäpä suositeltavinta olisi toimia joskus Homerin mallin mukaan ja ainakin toisinaan Flandersin tapaan. Lukkiutuminen ääreen tai toiseen, tuottanee pidemmässä juoksussa ikävyyksiä.

Elämän tarkoitus

Jos otsikko aiheutti Sinussa pienimuotoista närkästystä, Nietzsche olisi asiaan tyytyväinen. Jos närkästyksen syynä on kysymykseen liittyvä mielettömyys, siis mielen tai merkityksen puute, Nietzsche olisi asiaan vieläkin tyytyväisempi. Kysymys elämän tarkoituksesta on Nietzschelle triviaali ja turha, joten se on syytä unohtaa. Kysymys on syytä unohtaa, sillä kysymys olettaa ulkoapäin annettavan vastauksen mahdollisuuden, mikä tekee kysymyksestä epäyksilöllisen ja uskonnollisen. Kysymyksen tarkastelunäkökulma on transsendentaalinen (ylimaallinen, maailman ulkopuolinen). Elämää tarkastellaan irrallaan sen ytimestä eli maailmasta ja yksilöllisestä kehosta. Kysymys elämän tarkoituksesta on uskonnollista hölynpölyä. On osattava kysyä oikeita kysymyksiä.

Mitä sitten täytyy kysyä? Kysymys elämän tarkoituksesta on sidottava maailmaan ja kehollisuuteen. Kysymys on sidottava arvoihin ja arvokkuuteen. Kun kysymys kääntyy muotoon: Mikä on Sinulle arvokasta? ollaan Nietzschen mukaan jo oikeilla jäljillä. Kun arvo puolestaan puretaan kysymyksiin: Kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? on kysymys saatettu lopulliseen muotoon.

Kysymys - kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? - pakottaa yksilön kohtaamaan maailman ja elämän, eikä päästä pakenemaan maallisen elämän ulkopuolelle. Vakavasti otettuna, se asettaa valtavan painon valinnoille ja tuottaa luomisen tuskaa dionyysisessä ja plastisessa moninaisuuden maailmassa. Nietzschelle muutos ja moninaisuus on jatkuvaa, joten kysymys vaikuttaa mahdottomalta. Miten tulla siksi mitä on, eikä enää muuttua? Miten löytää oma tahto, maali ja päämäärä?

Katse on jälleen tarkennettava esitettyihin kysymyksiin. On osattava kysyä oikein, sillä niin ongelma ratkaistaan kuin se määritellään. Voiko oman tahdon koskaan löytää vai onko kenties niin, että oma tahto on luotava? Olisiko kenties niin, että ihminen tulee itseksekseen, ei löytämällä, vaan luomalla oman itsensä? Jos näin on, kysymys - kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? - näyttäytyy myös triviaalina. Ei minuus tai oma tahto löydy buddhalaisista luostareista tai vaikkapa syömisen, rukoilemisen ja rakkauden (eat, pray, love) kautta Sinänsä. Ne voivat toki olla tekijöitä, joiden kautta ihminen luo oman itsensä, mutta ne eivät ole tekijöitä, joiden kautta ihminen löytää itsensä.

Luominen on rakastamista, heittäytymistä ja sitoutumista. Se on samalla moninaisuuden pakottamista, takomista, veistämistä ja hiomista. Luominen on siis aina pohjimmiltaan taiteellista. Luomus paljastuu kuvanveistäjälle moninaisten potentiaalien maailmasta ja ihmisestä rakentuu taideteos, jolla on oma maku, tahto ja päämäärä.

Tuliko ongelma kuitenkaan vielä ratkaistua? Voiko ihminen pakottaa itsestään kävelevän historiallisen monumentin, muuttuvaan moninaisuuden maailmaan? Olisiko kuitenkin niin, että ihminen voi asettaa kasvoilleen ainoastaan hetkellisiä maskeja, joita pidetään yllä itsemme ja toistemme vuoksi? Eikö maailma ole asettanut ihmiselle paradoksaalisen tehtävän, luodessaan eläimen, jolla on kyky luvata?

Nämä kysymykset jäytävät Nietzschen unelmaa elämästä taideteoksena. Mutta ne päästävät meidät kosketuksiin nietzscheläisen moraalikäsityksen ytimeen. Tuo ydin koostuu tunnetusti pakosta ja pitkällisestä kestosta. Pysyvä muoto lupaa tulevaisuutta oli kyse sitten yli-ihmisistä tai vaikkapa Rooman valtakunnan kaltaisista rakennelmista.

Mutta, oliko tässä kuitenkaan koko totuus? On kiinnitettävä jälleen huomiota kysymykseen. Nietzschellehän totuudet ovat erheitä, jotka ovat elämisenehtoja ja totuudellisuus puolestaan ymmärrystä tahdosta valtaan, joka luo noita erheitä. Mutta kun kysytään, että ovatko pakko ja kesto nietzscheläisen moraalin ytimessä, mitä saamme vastaukseksi? Miten voimme ymmärtää Nietzschen unelmoinnit vapaista hengistä 'freie geister'? Vapaat hengethän näyttävät pyrkivän riippumattomuuteen ja vapauteen kaikista ulkoisista ja sisäistä pakoista. Entäpä tulkinnat olemisesta (wesen) teleologisena joksikin tulemisena? Miten taideteos voi tulla valmiiksi, jos sitä muotoillaan alati uusiksi?

Tässä kohtaa Nietzscheä luetaan eri tradition puitteissa eri tavoin. Postmoderni ironia, vapaat henget, plastisuus, kehkeytyminen ja sukeutuminen sekä dionyysisen moninaisuuden palvonta puoltavat Nietzschen näkemistä monitulkintaisena naamareiden ja maskien isänä ja näin Nietzsche istuu loistavasti postmoderniin perinteeseen, jossa kysymykset - kuka Sinä olet ja mitä Sinä tahdot? - peitetään leikillä ja ironialla mitättömiin. Tämä voi olla toimiva filosofinen kanta, mutta Nietzschen kanta se ei ole ja siitä pidän blogissani tiukasti kiinni. Nietzschen kanta tulee ilmi ei ainoastaan hänen teksteissään, mutta myös hänen kirjeissään, kuten voidaan päätellä Nietzschen Lou Salomélle (lyhytaikainen, vain puheen tasolla platonisen kiinnostuksen kohde) osoitetusta kirjeestä: "Ethän varmastikaan ajattele, että 'vapaa henki' olisi minun ideaalini?"

Oma kysymys on, miksi pitäisi hampaat irvessä pitää kiinni siitä mitä Nietzsche on tarkoittanut ja sanonut? Eikö olisi parempi ottaa Nietzschen filosofian parhaat hedelmät ja käyttää niitä parhaaksi katsomallaan tavalla? Samalla tulisi olleeksi totuudellinen maailman moninaisuudelle ja sitä luovalle tahdolle valtaan. Sitä paitsi opit yli-ihmisistä, aristokratioista ja rooman valtakunnista kuulostavat julmilta ja sairailta ideaaleilta. Eikö olisi parempi pitäytyä pelkässä vapaudessa ja vapauden sekä sitoutumisen välisen agonismin (tuskan) muodostaman traagisen ristiriidan ymmärtämisessä? Kyllähän tutilla, kaljalla ja pöystiläisellä ironiallakin pärjää?

Jos tähän tulkintaan tyytyy, jää orjamoraalisen perspektiivin vangiksi. Se puolestaan olisi Nietzschelle vastuun pakoilemista, luomisen tuskan pelkäämistä, sisäistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä vastata elämän asettamaan haasteeseen. Nietzscheläisestä perspektiivistä vapaus ja itsen etsiminen voivat paradoksaalisuudessaan muodostaa pikemminkin keinon omasta itsestä vastuusta pakenemiseen. Vapaus antaa valintamahdollisuuden, mutta ihmisen lujuuden ja voiman mitta on valintojen tekeminen ja vastuun kantaminen tehdyistä valinnoista. Elämän tarkoitus on se, mitä kukin elämästä itselleen tekee.

Nietzsche ja Schopenhauer

Siinä missä Karl Marx käänsi G. W. F. Hegelin absoluuttisen idealismin nurinpäin ja perusti historiallinen materialismin nimellä kulkevan ajattelusuuntauksen, Nietzsche teki saman tempun Arthur Schopenhaurin pessimistiselle filosofialle. Mitä yhteistä ja mitä eroa näillä kahdella filosofian kaanonin merkkihenkilöillä oikeastaan sitten oli?

1. Realistinen ankaruus. Molemmilla filosofeilla oli äärimmäinen pyrkymys kuvata ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin ihmisen tulisi olla. Itsekkyys, julmuus, kovuus, rumuus ja ankaruus näyttäytyvät molempien filosofien tuotannossa keskeisinä elämää luovina voimina.

2. Aktiivinen ja passiivinen (reaktiivinen). Aktiivinen toiminta on pyrkimystä, tekemistä ja tahtomista. Passiivinen toiminta on puolestaan itsensä unohtamista ja tahdotonta hukkumista maailmaan. (vrt. das man)

3. Darwinismi. Schopenhauer oli ensimmäisiä filosofeja, jotka puhuivat avoimesti seksuaalisesta vietistä. Schopenhauer yhdisti kyseisen vietin 'tahdoksi elämään' (wille zur leben), sillä se on ennen kaikkea lajiasäilyttävä. Nietzsche jakoi Schopenhauerin kanssa ajatuksen viettivoimista, jotka julistivat omaa tahtoansa, mutta nuo voimat eivät tahtoneet suinkaan sinänsä sisällyksetöntä viittauksen kohdetta 'elämä', vaan ne tahtovat saada äänensä kuuluviin, ne tahtovat valtaan.

4. Musiikki on taiteen ylin muoto. Musiikki puhuttelee viettejä ja aisteja suoremmin kuin mikään muu taidemuoto. Näin ollen musiikin kyky nostaa ihmisen mielialaa on ylivertainen verrattuna muihin maallisiin asioihin.

5. Nerot ovat harvinaisia poikkeuksia, joita tulee ylistää. Schopenhauer tuppasi toteamaan neroista, (kuten Goethe, Schiller, Kant ja Beethoven), että he olivat 'kitsaan luonnon' tuotoksia, joiden vastakohdaksi syntyy aina miljoonia ikäviä ihmisiä. Nietzschelle oli samoilla linjoilla, mutta lisäsi neron ominaispiirteeksi rikkauden tahdosta valtaan.

Filosofien keskeisiä eroja kannattaa lähteä purkamaan tahdon käsitteestä. Schopenhauer oli omaksunut Kantin filosofiasta jaon noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Noumenaalinen maailma eli 'olio sinänsä' oli Schopenhauerille maailman perimmäinen substanssi ja perusvoima eli tahto: "Tahto on olio sinänsä, syvin sisältö, maailman essentia, kun taas elämä, näkyvä maailma, ilmiö (fenomeeni), on vain Tahdon peili, tämä maailmassa oleva tahto kulkee perimmäisen Tahdon rinnalla, kuten varjo vaeltajansa rinnalla" (Maailma tahtona ja mielteenä, luku 54).

Nietzschelle myös maailma on vain tahtoa ja kaikki muu vain tahdon heijastetta. Näin ollen tahto edeltää ontologisella tasolla myös järkeä ja tietoisuutta. Nietzschelle tietoisuus on vain pinnallinen, pienin ja huonoin osa kaikkea ihmisen ajattelua. Tätä kautta ihminen on rikkaus, multitude, Million, dionysos, jonka tietoinen perspektiivi on aina väärennys, pintapuolistus ja yleistys. Tietoinen minuus on siis Nietzschelle tahdon valtaan tuottama illusorinen väärennös ja sisäisen hierarkian huippu, jonka kummallisiin kuvitelmiin sisältyy myös Schopenhauerin pessimistiset ja nihilistiset sekä ennen kaikkea hätiköidyt tulkinnat.

Näin Nietzsche irrottaa itsensä ja filosofiansa Schopenhauerin pessimistisestä kahleesta. Tietoisuuden "tieto" on vain ennakkoluuloja ja pinnallisia höpinöitä. Jos yksilö toteaa maailman arvottomaksi ja rumaksi, on se pikemminkin oire yksilön sisäisestä tahdon valtaan (häiriö)rakenteesta, eikä maailmasta sinänsä. Yhtä lailla itsekkyys on myös arvokasta ja aktiivinen ja rohkea, elämään palavasti sukeltava yksilö on yhtä lailla perspektiivi maailmaan, ja tuo perspektiivi on yhtä oikeassa kuin Schopenhauerin näkemykset. Itse asiassa Schopenhauer on heikoilla, jos maailma on tahtoa valtaan. Jos maailma on pohjimmiltaan moninaisuus, on elämä itsessään tätä moninaisuuden voittamista. Se on kilvoittelua, valtaamista, sukeutumista ja virtaamista kohti uusia muotoja ja maaleja. Ei tahto elämään, vaan tahto valtaan on luonnon moraalinen imperatiivi. Ihminen luo itse merkitysten ja arvojen maailman ja on tässä suhteessa Jumalan kaltainen. Suurimmat luojat ovat sitten nerokkuuden ja voiman (sic! vrt. Star Wars) tihentymiä, jotka ansaitsevat tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Ei ole siis yhdentekevää millaisia metafyysisiä ja ontologisia oletuksia meillä on maailmasta tai 'oliosta sinänsä'. Se olkoon filosofien yhteinen opetus.

Zarathustra: Postmodernin ajan raamattu?

Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille ja ei kenellekään on anakronistisesti tulkittuna postmodernin ajan uusi raamattu tai näin Nietzsche ainakin sen uskoakseni tarkoitti. Vaikka 1800-luvulla ei käsitettä postmoderni ollut edes olemassa Nietzschen voidaan katsoa kirjoittaneen tuleville sukupolville ja olleen Jumalan kuoleman profetioineen aikaansa edellä. Teos voidaan nähdä myös raamatullisena allegoriana, jossa 30 vuoden ikäinen profeetta (vrt. Zarathustra/jeesus) opastaa ihmisiä oikealle polulle.

Zarathustran juuret ulottuvat persialaiseen profeettaan, joka perusti aikoinaan zarathustralaisuuden uskonnon. N:n mukaan Z oli ensimmäinen ajattelija, joka asetti moraaliin (taistelun hyvän ja pahan välillä) perimmäiseksi ja viimekätiseksi ihmisiä liikuttavaksi voimaksi. Tämän vuoksi Z:n täytyy olla myös ensimmäinen ajattelija, joka tunnistaa tuon ajattelutavan perustuvan erheeseen. Z on N:n kirjassa totuudellisempi kuin oikea elänyt Z konsanaan. N:n Z:n korkein hyve on totuudellisuus. (Ecce Homo.)

Totuudellisuus tarkoittaa, että Z on ensimmäinen immoralisti eli perinteen vastainen ajattelija (ks. blogin immoralismipätkä). Immoralistina Z:n tehtävänä on uudistaa tapa, jolla ajattelemme ja puhumme moraalista. Z on N:lle taikatempun paljastaja, illuusioiden riisuja, mutta lopulta oman uskon ja elämänarvojen luoja. Tämän vuoksi kirja on kaikille ja ei kenellekään. Kirjan tarkoituksena on vapauttaa yksilö moraalin ja muiden illuusioiden kahleista ja vapauttaa lukija ajattelemaan omana itsenään. Z on siis opettaja, joka ohjaa lukijaa kohti itsenäistä ajattelua, oman tahdon löytämistä ja omien arvojen luomista. Mitä nuo arvot sitten ovat, on jokaisen oma asia.

Yksi teoksen keskeisistä käsitteistä onkin itsensä voittaminen (Selbstüberwindung). Ihminen seisoo nuoralla eksistentiaalisen tyhjyyden päällä. Takaisin ei enää pääse, apinaksi eli tiedostamattomaksi olennoksi ei ole ihmisen tuleman. Nuoran päällä seisominen on tyhjyyden ympäröimänä olemista, joten eteenpäin on mentävä, ettei tipahda nihilistiseen merkityksettömyyteen.

Kirjan ydin koostuu sitten tästä haasteesta. Mikä on lopulta arvokasta? Alussa Z julistaa Jumalan kuolleeksi, jolloin Jumala ei enää takaa ihmisen arvokkuutta, luonnosta ei ole löydettävissä järjestystä, eikä myöskään ihmisen paikkaa ja kokonaisuudessaan arvojen taustalla oleva metafysiikka paljastetaan. Kun Jumala on kuollut, nousee esiin Schopenhauerin pessimistisen filosofian haamu elämän tarpeettomasta kärsimyksestä ja ihmiselämän tarkoituksettomuudesta. Ankaruudessaan Z kulkee ihmisten parissa ja paljastaa heidän illuusionsa ja valheensa ja pakottaa lopulta kuulijansa kohtaamaan kysymyksen arvoista ja astumaan nuoralle. Z:n mukaan kysymys arvoista on elämän suurin haaste ja samalla vapauttaja.

Kirjan loppua kohti haaste kääntyy oikeaan muotoon: mikä on lukijalle arvokasta? Tämä muodonmuutos tapahtuu vertauksen ja opetuksen kautta. Tuo opetus on ikuinen paluu. Ikuisen paluun mukaan jokainen hetki on ikuisuus, sillä kaikki toistuu yhä uudestaan. Ikuisen paluun tehtävänä on vapauttaa lukija kristillisen moraalin kahleesta. Ensimmäisessä vertauksessa paimen (Jeesus/Nietzsche? N totesi, että Jeesus olisi luopunut opetuksestaan, jos hän olisi vain elänyt kyllin kauan) makaa maassa ja ikuisen paluun ajatus meinaa tukahduttaa hänet. Paimen ajattelee, että kieltämällä oman tahtoni maailma on parempi paikka, teen sitä kautta hyvää ja minut palkitaan sitten kyllä auliisti kuoleman jälkeen. Entäpä jos tuonpuoleista ei ole. Entäpä, jos paimen on pohjimmiltaan vain väsynyt elämään ja on pohjimmiltaan nihilisti, joka ei usko maallisen elämän arvokkuuteen, vaan odottaa vain pääsyä taivaaseen. Ikuinen paluu heittää vastaheiton. Entäpä jos myötäkärsimyksen uskonto ja omasta tahdosta pitäytyminen ovatkin se limbo, johon paimen on heitetty. Eikö silloin olisi parempi yrittää nauttia elämästä, olla murehtimatta turhia ja keskittyä joka hetki siihen mikä tekee maailmasta kauniin ja hyvän.

Yli-ihmisessä yhdistyvät nämä kaksi teemaa. Yhtäältä yli-ihminen luo oman itsensä, siinä ovat luoja ja luomus yhdessä. Luonteen luominen on muotoon pakottamista, puristamista ja luonteenlujuuden kasvattamista, mutta samalla itsen kehittämistä, suuremmaksi kasvamista(vrt. Aristoteles: suurisieluisuus) ja sitä kautta syvemmäksi tulemista. Samalla luominen on itsensä pettämistä, sillä tehdessämme jätämme tekemättä, valitessamme valitsematta. Tässä tulee mukaan toinen teema. Yli-ihminen keskittyy siihen minkä on valinnut eikä siihen mitä on jättänyt valitsematta. Yli-ihmisen lasi on aina puoliksi täysi. Yli-ihminen tahtoo olla kyllä-sanoja kaikelle sille, mikä on kaunista ja hyvää valinnoissa. Kyllä-sanomisen erheellinen vastakohta on pluralistinen tohveliaasi, jolla ei ole omaa tahtoa ja joka sanoo kaikelle kyllä. Omaa tahtoa ja luonnetta ei puolestaan ole niillä lukuisilla hahmoilla, jotka ovat kiinni perinteessä tai elävät lauman tahdon mukaan, kuten viimeiset ihmiset.

Yli-ihmisen keskeisin kyky ja taito on rakastaa (jopa pakkomielteisesti). Rakkaus ohjaa niin oman itsen luomista kuin tehtyjen valintojen hyvyyttä. Yli-ihminen heittää viimeisetkin murheet pois kun hän ilmaisee rakkautensa kohtaloaan kohtaan (Amor fati). Mennyttä ei voi tahto tahtoa takaisin, eikä siis muuttaa, joten turha siitä on murhetta kantaa. On katsottava eteenpäin ja nähtävä jokainen hetki mahdollisuutena heittäytyä elämään täysillä.

Yli-ihmisessä tahto valtaan on sitten väkevin, sillä yli-ihminen on ”löytänyt” oman itsensä, oppinut optimistiksi, ymmärtää oman arvonsa ja on ennen kaikkea voimaantunut tästä kaikesta. Yli-ihminen on siis henkisesti suuri ihminen, joka seisoo järkähtämättömänä omalla paikallaan, kykenee osoittamaan positiivista arvostusta toisia kohtaan, (niitäkin, jotka tekevät hänelle väärin, sillä hän ei katkeroidu ja muutu kaunaiseksi) ja omistaa positiivisen elämänkatsomuksen. Yli-ihminen on siis elämästä vahva yksilö, joka osaa sitoa elämänarvon maahan, maanpäälliseen elämään ja hän kykenee tarttumaan hetkeen.

Vahvan yksilön vastakohtana ovat sitten heikot, jotka tahtovat järkyttää yli-ihmisen voimakkuutta ja he yrittävät tehdä kaikista heikkoja. Tämä on N:lle kristillisen moraalin missio. Kristillisenä missiona on tehdä kaikista heikkoja myötäkärsimyksen ihmisiä, jolloin kukaan ei tee kenellekään pahaa ja kaikki elävät sulassa sovussa. Tällä tavoin saadaan N:n mukaan enemmän huonoa kuin hyvää aikaan. Myötäkärsimyksen ihmisiä ohjaa kateus, kaunaisuus ja koston henki. Myötäkärsimys on N:lle heikon kostoa tyytymättömyydestä omaan asemaansa. Elämästä heikko ihminen kostaa pahan olonsa tavalla tai toisella muille ihmisille. Valittaminenkin on vain keino tuntea tahtoa valtaan ja vallan huumaa, sillä valittaessaan yksilö kertoo olevansa arvokkaampi, kuin mitä hänen senhetkinen tilansa antaa ymmärtää. Heikko ihminen on arvosta/elämästä/tahdosta valtaan köyhä.

Mikä sitten erottaa vahvan ja heikon? Mistä tulee yli-ihmisen viimekätinen vahvuus? Se tulee vastauksena kysymykseen: mikä tekee minusta ja elämästäni perimmältään arvokkaan? Yli-ihminen ratkaisee Zarathustran esteet ja löytää positiivisen vastauksen. Heikko sortuu matkalla ja jää kaunan ja koston hengen vangiksi, murtuu tahdottomaksi aasiksi tai yrittää muuten vain keplotella eteenpäin pakenemalla itse kysymystä.

Nietzschen kopernikaaninen kumous

Nikolaus Kopernikus toisti 1500-luvulla jo antiikin aikana esitetyn ajatuksen, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Kirkon kiivaasta vastustuksesta huolimatta tieteellinen vallankumous vei voiton ja heliosentrinen maailmankuva on vakiintunut tieteellisen ymmärryksen basikseen.

Immanuel Kant uskalsi viedä kriittisen ajattelun filosofiaan ja teki 'kopernikaanisen vallankumouksen' filosofiassa, väittämällä, ettei 'oliosta sinänsä', eli ihmismielen ulkopuolisesta maailmasta, voida tietää perimmäisessä mielessä mitään, vaan ihmismieli jäsentää aistihavaintonsa sellaisten kategorioiden, kuten ajan, paikan, syyn ja seurauksen sekä hyvän ja pahan, avulla. Kantille ’hyvä sinänsä’ perustuu ihmisen kategoriseen ominaisuuteen eli hyvään tahtoon, joka järjen avulla pystyy päättelemään kyseisen seikan.

Nietzschen kopernikaaninen vallankumous on puolestaan jäänyt filosofian kaanonissa enimmäkseen huomiotta, vaikkakin vastaavia näkemyksiä on sittemmin esitetty erityisesti fyysikkojen ja biologien suulla. Nietzschen kumouksellinen ajatus liittyy mielenfilosofiaan.

Minä tahdon vai tahto tahtoo?

Ihmiset tuntuvat ottavan itsestään selvänä väitteen, että on olemassa ihmissubjekti, joka on ajatusten alkusyy. Väite voidaan paikantaa vaikkapa René Descartesin kuuluisaksi nousseesta toteamuksesta Cogito ergo sum eli (Minä) ajattelen, siis olen olemassa.

Descartes päätyi ratkaisemaan mielen eli Minän ja ruumiin ongelman päättelemällä, että kommunikaatio mielen ja ruumiin välillä tapahtui käpyrauhasen kautta. Sittemmin kyseinen hypoteesi on kumottu, mutta Nietzscheä Descartesin dualistiset hypoteesit eivät jaksaneet muutenkaan kiinnostaa, sillä Nietzschen mukaan ei ole olemassa mielen ja ruumiin ongelmaa.

Nietzschen ratkaisee ongelman väittämällä, ettei ole olemassa mitään minää. Ihmisen usko subjekti-ajatteluun on siten Nietzschen mukaan virheellistä. 'Ajattelen, siis olen' on ptolemaiolaisuutta filosofiassa, 'ajattelua on, sen vuoksi on ajatuksia' on puolestaan kopernikaanista nerokkuutta.

Tämä taustaoletus on keskeinen asia ymmärtää Nietzschen teoksia luettaessa. Mieli/ruumis -ongelmat ja tahdon vapauden -kysymykset joutavat romukoppaan, sillä ne perustuvat virheelliselle oletukselle siitä mitä on ihminen. Yksilö, subjekti tai Minä kuvittelee itsensä auringon tilalle, mutta todellisuudessa minuus kiertää paikallaan pysyvää aurinkoa, joka luo, liikuttaa ja ylläpitää minuutta.

Nietzschelle paikallaan pysyvä aurinko on kantilainen ’olio sinänsä’. Ihminen on itselleen tuntematon ja latinankielinen kehoitus Nosce te ipsum (tunne itsesi) on periaatteessa mahdotonta toteuttaa.

Nietzsche kuitenkin päättelee, että ’(ihmis)oliolla sinänsä’ on joitain tunnistettavissa olevia ominaisuuksia.

1. ’Olio sinänsä’ koostuu lukemattomista potentiaaleista. Nuo potentiaalit omaavat erilaisia tahtoja, jotka pyrkivät saamaan äänensä esiin. ’Olio sinänsä’ on siis dionyysinen moninaisuus, jonka miljoonat potentiaalit kielivät dionyysisistä alkuvoimista.
2. 'Olio sinänsä’ luo muotoja maailmaan. Tämän seurauksena ’olio sinänsä’ luo järjestystä ja järjestys perustuu aina hierarkkisiin suhteisiin. Ilman hierarkiaa ei siis ole muotoa, ei järjestystä, eikä illuusiota minuudesta.

Nietzsche nimeää ’olion sinänsä’ tahdoksi valtaan. Tahto valtaan on dionyysista alkuvoimaa, jonka moraalinen periaate on tulla yhtä aikaa laajemmaksi ja voimakkaammaksi, siis kasvaa potentiaaliltaan ja muodostaa yhä sofistikoituneempi ja suurempi rakenne. Suurimmat dionyysiset auringot ansaitsevat lopulta tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Tietoisuus ongelmana?

Jos ’olio sinänsä’ koostuu tahdoista, tahtojen taistellessa johtopaikasta auringossa, niin mitä sitten on tietoisuus ja järki? Arkiymmärryksen valossahan tietoisuus on subjekti ja muu todellisuus sen objekti. Mitä on tietoinen ajattelu Nietzschelle?

Nietzschelle tietoinen ”ajattelu” ja järki ovat myös ainoastaan dionyysisen auringon tuloksia, sillä Nietzschen mukaan ”ajatus tulee silloin kun se tahtoo, eikä silloin kun Minä tahdon”. Dionysos on siis alkuvoima tai perimmäinen materiaalinen substanssi. Tämä tarkoittaa, että ”on olemassa myös ainetta, joka ajattelee”. Tietoisuus on puolestaan peili, johon nuo ajatukset heijastuvat, mutta erehdyksessä peiliin tuleviin ajatuksiin kuuluu myös, että peili itsessään olisi noiden ajatusten alkuperä. Todellisuudessa peili tai ihmisen minuus on vain Dionysoksen osittainen heijastuma.

Nietzsche ratkaisee tietoisuuden ongelman asettamalla tahdon (Wille) kaikkeen materiaan. Kivi tahtoo olla kivi, puu tahtoo olla puu ja ihminen tahtoo olla ihminen. Sitä emme puolestaan tiedä, onko tahto (Wille) kausaalinen, mutta joka tapauksessa järjestys ja muoto perustuvat organisoivan voiman määrään. Tällöin voidaan ajatella, että kahden voiman kohdatessa, voimien laatu ja määrä, ratkaisevat kohtaamista seuraavan muodon, jolloin kaikki liike olisi kausaalista.

Jos kaikki liike on perimmältään kausaalista, myös ajatukset, jotka tulevat tietoisuuden peiliin ovat kausaalisia. Tuo kausaliteetti toimii tietysti monimutkaisella tavalla, sillä tietoisuus ei todennäköisesti koskaan pysty tyhjentävästi selittämään eri voimien laatuja ja määriä. (Miksi muistamme joitain asioita ja unohdamme äkisti toiset? Miksi jokin vetää meitä puoleensa ja toiset asiat ovat luotaantyöntäviä?) Tahdon sisältämien voimien laatuerojen vuoksi ei voida puhua myöskään mekanistisesta materialismista. Joka tapauksessa, periaatteessa ja käytännössä, yksilö on toiminnassaan aina rajallisuutensa armoilla. Olemme niiden tahdonvoimien summa, jotka olemme elämämme aikana pystyneet sisäistämään ja sulattamaan itseemme.

Metafysiikasta etiikkaan?

Tässä kohtaa Nietzsche ottaa ratkaisevan askeleen rakentamastaan tahto valtaan -metafysiikasta etiikan puolelle. (vaikka tahto valtaan on Nietzschen ontologisen käsitteistön ytimessä, siitä on pitkälle menevien oletusten seurauksena puhuttava metafysiikkana) Tahto valtaan ja siis kaikki elämä on valtaamista, sulattamista, kasvua ja voimaantumista ja samalla tietysti supistumista, hajoamista, kutistumista ja heikentymistä. Nietzschelle ’hyvä sinänsä’ ja ’huono sinänsä’ rakentuvat tämän metafyysisen oletuksen pohjalta. Ensimmäistä edustaa terveys, jalous, ylhäisyys, aktiivisuus, nerokkuus ja yläpuolella oleminen. Jälkimmäistä edustaa dekadenssi, heikkous, kauna, koston henki, reaktiivisuus ja pyrkimys tasa-arvoon.

Terveimmät ihmiset ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmisen resepti voisi olla puolestaan seuraava: kehitä itseäsi oppimalla ja kokemalla uutta, kasva henkisesti suuremmaksi uuden oppimisen ja kokemusten kautta syntyvistä vastoinkäymisistä ja huomaa lopulta, miten paljon olet entisten vertaistesi yläpuolella. Todelliset nerot ja suuruudet ovat harvinaisia, mutta sellaisiakin syntyy kovan paineen alaisuudessa. Suuruus vaatii kamppailua, taistelua, verta, hikeä ja kyyneleitä, joten näille neroille täytyy antaa tunnustusta ja heidät tulee nostaa tavallisten massojen yläpuolelle.

Ajatusrakennelma toimii näennäisesti, mutta Nietzschen logiikka katkeaa Kantin ja kumppaneiden tavoin Humen giljotiinissa. Ontologia ei taivu etiikaksi. Miten siitä, että elämä on kasvua ja supistumista, voidaan päätellä, että kasvu on hyvää ja supistuminen on huonoa? Vastaus on tietysti, ettei mitenkään. Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että Nietzschellä todellakin oli olemassa filosofinen systeemi ja rakennelma esittämilleen moraalisille kehotuksille ja normeille sekä aristokraattisille visioille. Tämä rakennelma lävistää koko Nietzschen tuotannon, vaikka niin Zarathustra kuin Nietzsche itsekin tietävät, ettei se selviä giljotiinista. Kyseessä on kuitenkin koukku, jonka avulla Nietzsche toivoo nostavansa pinnalle sellaisia arvoja, mitä hän itse näkee ja kokee arvokkaaksi. Ohimennessään Nietzsche tulee puolestaan tehneeksi filosofisia havaintoja, jotka askarruttavat vielä tänäkin päivänä monia lukijoita ja mielenfilosofeja.