maanantai 11. lokakuuta 2010

Suomalainen mies

Mikä vaivaa suomalaista miestä? Kysymys tuntuu olevan yksi tärkeimmistä tämänhetkisistä kulttuurisista aiheista. Syyllistetyn juopottelevan emännänpieksijän sijaan, keskiöön on asettumassa arkisempi suomalainen mies, joka kantaa edelleen syyllisyyttä ja potee yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Suomalaisella miehellä on siis menossa sisäinen identiteettikriisi ja hän kärsii huonosta itsetunnosta. Ulkopuolisesta näkökulmasta vaakalaudalla on suomalaisen miehen maine. Tästä maineesta moni suomalainen mies on nyt sitten huolissaan.

On siis havaittavissa kasvavaa huolta suomalaisen miehen julkisestirakentuneesta imagosta ja maineesta. Maine koostuu tietysti aina historiasta, nykyhetkestä ja siihen sisältyy lupaus tulevaisuudesta. Maine rakentuu ihmisten välilisessä rajapinnassa ja kohtaamisissa, joissa tarinat, mielikuvat ja omakohtaiset kokemukset luovat yhdessä suomalaisen miehen imagoa. Keskeinen tekijä maineelle on myös tapa, jolla julkinen media pureutuu asiaan, sillä medianäkyvyys ja suomalaisen miehen mediakuva ovat keskeisiä väyliä, jota kautta maine rakentuu. Kokonaisuudessaan maine on kuitenkin hyvin tunneperäinen asia ja tämän vuoksi ei mediassa käytävän keskustelun järkiperäisiltä vaikuttavat argumentit läpäise aina kriittisen tarkastelun kriteerejä. Joka tapauksessa suomalaisen miehen maine vaikuttaa keskeisesti suomalaisen miehen yhteiskunnalliseen menestykseen ja se on parhaimmillaan kilpailuetu, jonka kautta hyvän maineen omaavat saavat aikaan muiden tekemään itselle suotuisia päätöksiä eli baarissakin käy siis parempi flaksi.

Yksi keskeinen uhka suomalaisen miehen maineelle tuntuu olevan, joidenkin miesten näkökulmasta tasa-arvofeminismi. Tasa-arvofeminismi onkin antanut väyliä, joiden kautta keskustelu on noussut erityisesti mediassa esiin, mutta Miehen vuoro ja tarve puhua omasta asemastaan markkinayhteiskunnassa on myös laajempi ilmiö. Ilmiötä voidaan peilata myös Nietzscheen ja miehen tekemään valtafilosofiaan. Onhan maine yksi keskeisimmistä vallankäytön välineistä.

Suomalaisen miehen (joka käsitteenä on absurdi, mutta sillä viitataan tässä blogissa mieheen, jolla on vain vähäistä tai minimaalista "markkina-arvoa" ja oletetaan siis, että suomalaisella miehellä on huono maine) nykytilaa mediaseksikkäästi käsittelee nuori suomalainen mies Henry Laasanen. Laasasen näkökulma miehen asemaan on juuri heikoimmassa asemassa olevien, mikä nousee esiin hänen kirjoituksistaan, kuten esimerkiksi voidaan päätellä viimeisimmistä ajatuksista: "Kukaan nainen ei halua miestä, jolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin halu sitoutua" (Uusisuomiblogi 12.10.2010). Tarkastellessaan suomalaisen miehen mainetta huonoimmassa asemassa olevien miesten kautta, Laasanen maalaa suomalaisen miehen maineen kokonaisuudesta ansiotta ryvettyneen maalauksen. Laasanen tuntuu väittävän, että suomalainen mies on mainettaan parempi ja ansaitsee paremman julkisuuskuvan, imagon kohotuksen ja tätä kautta seuraavan kilpailuedun paranemisen naisten puntaroidessa baarissa päätöksiään mennäkö kotiin vai jatkaako iltaa luotettavan, ihanan ja ymmärtäväisen suomalaismiehen lakanoiden välissä (ks. erit. Laasasen Naisten seksuaalinen valta, 2008).

Jos Laasasen, Horsmalahden ja monien muiden suomalaisten miesten kannanottoja tarkastelee maineen näkökulmasta, voidaan heidän kannanottojaan kenties ymmärtää. Suomalaisen miehen mainetta ei paina ainoastaan historia ja pinttyneet näkemykset miehistä, jotka hakkaavat naisiaan, juovat viinaa tai eivät ainakaan puhu taikka pussaa, vaan myös nykypäivän nopea toimintaympäristön muutos, jossa maskuliiniset vallankäytön muodot ovat yleisesti paheksuttuja ja tuomittavia ja pehmeämmät, feminiiniset vastikkeensa valtaavat alaa. Sopeutumisvaiheessa ja sikäli identiteettikriisissä oleva erityisesti keski-ikäinen suomalainen mies ei kuitenkaan kasvatukselleen mitään voi. Mutta huonosta maineesta kärsivälle suomalaiselle miehelle ei löydy ymmärtäjää, ei. Kohde on sitäpaitsi herkullinen lyötävä, eikä media voi jättää väliin herkullisia mahdollisuuksia. Yrityksissä hakea ymmärrystä (toki surkealla strategialla), maine vain rapautuu entisestään (ks. esim. http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Mik%C3%A4+sua+vaivaa+Henry/1135260449297). Samalla suomalainen mies onnistuu kasvattamaan itselleen massiivisen naisvihan.

Mihin suomalainen mies kääntää katseensa, kun maine on mennyttä ja ymmärtäjää ei löydy? Miten siis kompensoida yhteiskunnallista vallan puutetta, ryvettyneen maineen seurauksena? Hypoteesina voisin esittää, että monet suomalaiset miehet etsivät kiertoteitä ja suorin kiertotie on raha, sillä
"'[n]iukkuus', jota raha edustaa ei (...) edusta suinkaan vain tavaraniukkuutta vaan myös yhteiskunnallisen vallan puutetta" (Siltala, s.95). Samalla raha mahdollistaa edelleen maskuliinisen vallankäytön muodot. Siinä missä paikalliset siteet, tunteet ja yhteisöllisyys ovat vaarallisia, altistaessaan hyväksikäytölle, raha näyttäytyy välineenä, jonka avulla välttyy epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Erityisesti narsistiselle sosiaaliluonteelle rahasta muodostuu helposti uskonto ja hän "kaihtaa sitoutumista mutta haluaa tulla rakastetuksi juuri omana itsenään". Lopulta logiikka kuitenkin pettää, "omana itsenään tunnustamista ei voi ostaa". (Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia s.95.)

Edelleen, vapauteen ja riippumattomaan asemaan pyrkivä suomalainen mies samaistuu siihen yhteiskunnalliseen ryhmään, mihin hän haluaisi kuulua, ei siihen ryhmään, mihin hän todellisuudessa kuuluu. Jos äänestämässä käydään, äänet valuvat siis oikealle. Selviytymisen eetokseen (ks. erit. Kortteinen, Kunnian kenttä s.80-131) uskovat tekevät, joko lujasti töitä ja äänestävät kokoomusta, tai työttömät ja huonossa asemassa olijat sen sijaan näkevät maahanmuuttajat lähinnä kilpailijoina ja äänet valuvat edelleen oikealle (HS 10.10.2010 Yhteiskunnan kahtiajako lietsoo muukalaisvihaa). Oikeiston noustessa valtaan, lopputuloksena on edelleen kasvavat varallisuuserot ja ylimpiin desiileihin kuuluvien pääomatulonsaajien entistä nopeampi varallisuuden kumuloituminen. Suurin häviäjä on puolestaan palkansaaja, joka riutuu työttömänä, pätkätöissä tai yrittää pitää kaksin käsin kiinni kallisarvoisesta työpaikastaan, jolloin ylitöitä ei lasketa. Kokonaisuudessaan palkansaajalle jää yhä pienempi pala BKT:n kakusta ja palkkatyöllä on "entistä vaikeampaa päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan", mitä kautta suomalainen mies kuvittelee saavansa tunnustusta. (Siltala, s.123.)

Tahtomattaan suomalainen mies ajaa itseään myös laajalla rintamalla huonompaan asemaan. Yhä useampi (perus)suomalainen mies on yksin murheineen ja kärsii huonosta maineesta ja "markkina-arvosta". Suomalainen mies on mikä on, eikä muuta osaa olla, mutta hän ei kuitenkaan kelpaa sellaisena kuin on, koska opittu kyyneleiden nieleminen ja taistelua sekä kamppailua aikaisemmin korostanut kulttuuri on hänet hyljännyt. Hän kokee olevansa syytön omaan surkeaan asemaansa maailman markkinoilla, mutta pelimerkkejä ei vaan taskusta tahdo löytyä ja ymmärrystä vielä vähemmän. Kun kokka kääntyy keski-ikään, keski-ikäisen miehen kyyneleet hukkuvat keskikaljaan. Tässä vaiheessa tapahtuu siirtymä tuhansien murheellisten laulujen pahaan maahan. Pekkaericauvismainen viha laimentuu keskikaljan voimalla kyynisyydeksi, masennukseksi ja suoranaiseksi nihilismiksi. Kuvaus on kuin elokuvassa Paha maa, jossa kovanonnensepät tapaavat toisensa päiväsaikaan baarissa ja yhteisymmärrys autovarkaan ja pölynimurikauppiaan kesken syntyy heti. Molemmat ovat vailla valtaa ja arvostusta sekä kärsivät alemmuuden ja nöyryytyksen kokemuksista. Lopputulos odottaa itseään. Voimattomuus purkautuu lopulta äärimmäiseen voiman käyttöön, hengen riistämiseen. Elokuvassa on sijaiskärsijänsä, todellisessa elämässä jo vuosikymmeniä rasvatussa köydessä roikkuu vain voimattomuutta kokeneen miehen viimeinen voimannäyte. Kokonaisuus on kuin suomalaisten miesten Ketosen & Myllyrinteen kuvaamaa makaaberia komiikkaa - sylkykupista narunjatkoksi. Toisaalta perussuomalaisten poliittinen menestys kielii poliittisesta aktivoitumisesta. Oma asemaa ja mainetta puolustetaan keinoilla, joissa masennus purkautuu jälleen vihanväritteisenä kokonaisuutena.

Mutta miten kuva suomalaisesta miehestä liittyy Nietzscheen, kysytte? Siis mieheen, joka eli elämänsä enemmän tai vähemmän erakkona, jonka vähäiset tai olemattomat seksuaaliset kokemukset liittyivät lähinnä huoriin, jonka nuoruutensa professuurin jälkeen kokema sosiaalinen arvostus oli mitätöntä ja joka koki rakkautta, läheisyyttä ja hoivaa vasta siinä vaiheessa, kun hänen päänsä oli jo alkanut pehmetä. Nietzschen filosofiaa kuvaa kokonaisuudessaan pyrkimys voimaantumiseen ja valtaantumiseen ja ylipäätään arvostuksen tai mahdin (Macht) ja maineen lisääntymiseen. Samalla Nietzsche paljastaa osan siitä tuskasta, joka kytee myös tänä päivänä joidenkin suomalaisten miesten ja myös naisten sydämissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti