Rakkauden jana, jatkoa

Olen yrittänyt blogissani korostaa, että (poliittisessa)filosofiassa ja elämässä ylipäätään on useimmiten kyse painotuksista. Usein käy niin, että osapuolet saattavat olla oikeasti tarkasteltavasta asiasta samaa mieltä, mutta eivät tiedä tätä, koska he eivät jaa ääneenlausumattomia lähtöoletuksia. Sijoitin Nietzschen aikaisemmin politiikan siniseen kulmaukseen ja mainitsin perusteluina muun muassa Nietzschen ääneen lausuman lähtöoletuksen eli elämän ontologisen perustan tahdon valtaan. Kun ontologiasta siirrytään Nietzschen tekstien psykologiseen tarkasteluun, on Nietzschen ajattelulle paikannettavissa myös muita lähtöoletuksia.

On lähdettävä liikkeelle kristinuskosta. Kristillisen ajattelun perustana on, että jokainen yksilö on pohjimmiltaan syntinen, siis itsekäs. Kristillisyydessä ihminen on siis perustaltaan itsekäs ja tuota itsekkyyttä vastaan tarvitaan kulttuurisia mekanismeja, jotta yksilöt ottaisivat myös muut paremmin huomioon, eivätkä ajattelisi vain omaa etuaan. Lähtökohta on ennen kaikkea peliteoreettinen, mikä tarkoittaa, että yhteistyöllä muurahaisetkin rakentavat komeimmat kekonsa. Kristillinen ajattelu ja kapitalismi kulkevat kauniisti käsi kädessä kohti suurempia ja kauniimpia kekoja, kun vain itsekkyys saadaan pidettyä kurissa. Motto: Jos vain ihmiset ottaisivat paremmin toiset ihmiset huomioon, maailma olisi parempi paikka elää.

Entäpä Nietzschen lähtökohdat? Nietzsche syntyi pappissukuun. Hänen isänsä oli pappi, joka oli naimisissa pastorin tyttären kanssa. Suvussa oli molemmilta puolilta luterilaisia pappeja monessa sukupolvessa. Nuoren Friedrichin odotettiin menevän kirkon palvelukseen, mutta kyllästyminen teologian opintoihin tapahtui vuodessa. Nietzsche oli ollut suhteellisen harras uskovainen, mutta opiskeltuaan vain hetken aikaa, hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin.

Nietzschestä ei siis tullut pappia. Perinteet eivät saaneet Nietzscheä taipumaan sellaisen asian taakse, johon hän ei enää kokenut voivansa uskoa. Nietzsche lähti etsimään Totuutta filologian parista, joka johdatti hänet Bonnin kautta Leipzigiin. Leipzigissa nuori filologi tutustui Arthur Schopenhauerin teokseen Die Welt als Wille und Vorstellung (1818). Schopenhauerin nihilistinen filosofia (”Pessimismi on nihilismin esimuoto” (WzurM §9)) teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen.

On perusteltua jäsentää nämä kaksi tekijää Nietzschen elämän keskeisiksi tapahtumiksi. Ensinnäkin koko Nietzschen arvomaailma ja kasvatus veivät häntä kohti pastorin virkaa. Tuon päämäärän mahdottomuus ja toteutumattomuus on varmasti synnyttänyt voimakkaan arvotyhjiön nuoren Friedrichin maailmaan. Nietzsche joutui nuorena miehenä tilanteeseen, jossa hänen oli kyettävä löytämään oma polkunsa maailmassa, kaukana suvustaan ja sen ohjauksesta. Samalla suvun perinne velvoitti Nietzscheä ryhtymään papiksi ja näin oli tukahduttaa nuorukaisen, joka löysi itsestään piirteitä, jotka eivät mahtuneet valmiiksi valettuun muottiin.

Tähän arvomaailman romahdukseen ja tyhjiöön Nietzsche löysi lohtua Schopenhauerin eksistentiaalisesti painottuneesta filosofiasta. Tämän toisen keskeisen tapahtuman johdosta Nietzsche tunsi löytäneensä kutsumuksensa ja filologian työtkään eivät enää maistuneet. Schopenhauer kuitenkin vain syvensi Nietzschen kokemaa arvotyhjiötä. Schopenhauer ei millään tavoin ollut ratkaisu Nietzschen eksistentiaaliseen kriisiin. Teoksessaan Moraalin alkuperästä (osa 1 §5) Nietzsche toteaakin suhteestaan ”suureen opettajaansa”, että hänen oli selvitettävä välinsä Schopenhauerin kanssa ja tämä tapahtui ainoastaan tutkimalla itse moraalin arvoa. Moraalista Nietzsche löysi syntipukin omaan eksistentiaaliseen tilaansa, joka lopulta olisi johtanut elämän kieltämiseen ellei Nietzsche olisi hyökännyt tuota kieltoa vastaan, (nihilististä) moraalia vastaan. Näin ollen voitaneen todeta, että Nietzschen filosofia on yhden miehen henkilökohtaista taistelua nihilismiä ja sen kristillistä liittolaista vastaan.

Yritän siis tällä pitkähköllä psykologisoinnilla perustella, että Nietzschen lähtökohta rakkauden janan tarkasteluun on äärimmäisen vasemmalta käsin. Nietzschen filosofiassa yksilöt ovat kristillisen maailmankuvan orjuuttamia ja äärimmäisen vasemmistolaisuuden kyllästämiä. Nietzschen lähtökohtana on, että yksilöt kasvatetaan ja on kasvatettu on tiileiksi muuriin ja kilteiksi muurahaisiksi suuren keon valmistukseen, jolloin laumaan sopeutumattomilta purraan pää poikki, jotta yhteinen hyvä palaa muistiin (vrt. MA). Kuten Zarathustra valistaa (korkeimpia) ihmisiä: ”Älkää olko hyveisiä yli voimienne!" Nietzsche valistaa: "Liiallinen toisten huomioiminen tappaa itseyden ja siitä seuraa myös pahoinvointia. Rakastakaa siis ensin itseänne ja sitten kykenetta rakastamaan myös toisianne!" Motto: "Jos vain ihmiset oppisivat rakastamaan itseään, maailma olisi parempi paikka elää!"

Vaikka bloggaus uhkaa venyä, mieli tekee vielä lainata "ainoata psykologia, jolta [Nietzschelläkin] on ollut jotain opittavaa" (EH). Dostojevski vertaa Karamazovin Veljeksissä psykologiaa keppiin, "jossa on kaksi päätä". Psykologisoinnin ongelmana on, että "sen pohjalta voi tehdä millaisia päätelmiä hyvänsä" (s.1033, Karisto,HML, 1993). Yhtäältä voi löytää myös viitteitä Nietzschen ajattelunvapaudesta jo nuoruusvuosilta ”tiesin jo naurettavan varhain, seitsemän vuoden ikäisenä, etteivät ihmisten lausumat sanat tulisi koskaan liikuttamaan minua” (EH §10 59). Tällöin arvotyhjiöpuhe, nihilismin vastustaminen ja kristillisyyteen liittyvät probleemat ovat tyhjiä yrityksiä selittää Nietzschen monimutkaista ja monivaiheista ajattelun kehittymistä. Näin ollen motiivit ja Nietzschen filosofian psykologiset lähtökohdat jäävät ikuisiksi ajoiksi pimentoon, kuten ne jäävät usein yksilöiltä itseltäänkin.

Siinä missä Dostojevskin kritiikki koskee blogin pitäjää, se koskee myös ennen kaikkea Nietzscheä. Nietzschelle psykologia on tie perusongelmiin (HP §23 27). Nietzschen mukaan maailmamme on niin vasemmistolaisuuden kyllästämää, että koko psykologiamme eli tapamme jäsentää maailmaa makaa alhaisella kristillisten lauma-vaistojen ohjaamalla pohjalla, jota siivittää kauna, huono omatunto, askeettisuus ja koston henki. Nietzschelle hänen aikalaiset ihmiset olivat dekadenttisuuden kyllästämiä ja dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (TW osa 7 170) eli Nietzschelle täydellistä epäitsekkyyttä.

Nietzschen maailmassa itsettömät muurahaiset kulkevat kohti nihilismiä ja syynä on kristillinen kehoitus rakastaa lähimmäistä niinkuin itseäsi (Luuk. 10:27; Room. 13:8 – 10) ja “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” (Luuk. 6:31). Nietzschelle tuo rakkauden laki määrää valtavan vaateen ja sen toteuttaminen käy lopulta liian raskaaksi. Nietzschelle kristillisen rakkauden lakia noudattavat ihmiset ovat itsettömiä dekadentteja, jotka nuoren Lutherin tavoin piiskaavat itsekkyyttä itsestään pois ja täten saavat lopulta paljon pahaa aikaan kun eivät sitten kuitenkaan jaksa kantaa huonoa oloansa. Ulkopuolinen tarkkailija voikin sitten tänä päivänä todeta, että Nietzsche oli poliittisessa filosofiassaan mies, joka ratsasti peitsi tanassa tuulimyllyjä vastaan. Jos jotain opittavaa on, niin ainakin se, että liika on liikaa. Elämässä on usein kyse painotuksista, yhteisymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan yhteiset lähtöoletukset ja yhteisten lähtöoletusten rakentaminen ja löytäminen on vaikeaa ja haasteellista, sillä ne ovat näkymättömiä usein yksilöille itselleenkin.

Relativisti?

Yksi Nietzschen keskeinen ponnin on hyökätä moraalia vastaan. Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen immoralistiksi tai pikemminkin amoralistiksi.Tarkoittaako tämä siis, että Nietzschen mukaan emme voi tehdä arvoarvostelmia erilaisten elämänmuotojen välillä? Tarkoittaako se samalla, että mikä tahansa toiminta on sallittua? Johtaako Nietzschen ajattelu relativismiin?

On siis kysyttävä, mitä Nietzsche tarkoittaa immoralismillaan?

1. Nietzsche toteaa ykskantaan, että ”olla immoraalinen, on olla perinteen vastainen” ja edelleen, että ”ollaksemme moraalisia, oikeudenmukaisia ja hyveellisiä täytyy meidän olla kuuliaisia aikaisemmin perustetuille laeille ja tavoille” (II osa 1, §96). Moraali ei siis ole sidottu totuuteen vaan perinteeseen eli moraali toimii lauman säilyttäjänä ja rauhan ylläpitäjänä. Jos moralisti päiviräsäsmäisesti moralisoi konservatiivisten arvojen puolesta, immoralisti on liberaali "vapaa henki", joka luo uusia arvoja.

2. ”Moraalisia tosiasioita ei ole lainkaan olemassa” (EJ 48; vrt. WP §786). Nietzschen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin pyrkiä kokonaan uudistamaan puhe moraalista. Moraaliteorioihin liittyy aivan liian paljon metafyysista ja perinteestä johtuvaa painolastia. Kun tuo painolasti karistetaan, päästään Nietzschen mukaan kiinni olemassaolon totuuteen. Tuo totuus on tietysti tahto valtaan. Elämä ja liike perustuvat vääryydelle eli elämä on "loukkaamista, valtaamista, sortoa, kovuutta, omiin muotoihin pakottamista, itseensä liittämistä ja vähintään, lievimmiltään riistoa", kuten edellisessä bloggauksessa pohjustettiin. Näin ollen vääryydelle aina perustuva sosiaalinen ihmisten maailma ei ole sen enempää moraalista kuin immoraalistakaan. On ainoastaan tahtoa valtaan.

3. Koska elämä on tahtoa valtaan, on olemassa ainoastaan perspektiivistä arviointia. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi asioita, jotka ovat huonoja ja tuomittavia ja etteikö toiset perspektiivit olisi parempia kuin toiset perspektiivit. Immoralismi johtaa kuitenkin perspektivismiin, jonka keskeiset kategoriat ovat Nietzschellä herra- ja orjamoraali. Herramoraaliin kuuluu eheyden kokemus ja sen ennakkoehtona itsekkyys, jolloin oma perspektiivi kaikuu yli muiden ja sen puolesta yksilö on valmis uhraamaan vaikka elämänsä. Orjamoraaliin kuuluu perimmäisen ristiriidan ottaminen yksilön sisälle. Ihminen sovittaa elämän kun hän lakkaa riistämästä eli tekemästä vääryyttä.

Nietzschelle moraali on siis mahdotonta maailmassa, joka perustuu vääryydelle. Tämä ei tee hänestä kuitenkaan relativistia. Kritisoidessaan moraalia, Nietzsche tahtoo luoda uuden sisällön tavalle, jolla ymmärrämme ja käsittelemme moraalia. On asioita, mitkä ovat halveksuttavia, huonoja tai väärin, mutta kaikkia ristiriitoja sovittavaa moraalia ei ole mahdollista koskaan rakentaa. Tämä nakertaa Nietzscheä suuresti. Ristiriidoille perustuvaa maailmaa on vaikeaa kohdata, jos on liian herkkä tuntemaan perimmäisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämän vuoksi Zarathustran keskeisimpiä missioita on vapauttaa ihmiset askeesista, säälistä ja altruismista sekä opettaa heidät rakastamaan omaa itseään ja tulemaan koviksi maailman koettelemuksista, sillä luova on aina kova. Luova tekee vääryyttä, mutta näin tehdessään hän osoittaa rakastavansa elämää.

”’Miksi niin kova?—lausui keittiöhiili kerran timantille: emmekö sitten ole lähisukulaisia?’ Miksi niin pehmeä? Oi veljeni, näin minä teiltä kysyn: ettekö sitten ole—minun veljiäni? Miksi niin pehmeitä, niin taipuvia, niin peräänantavia? Miksi sydämessänne on niin paljon kieltoa, kiistämistä? Niin vähän kohtaloa on katseessanne? Ja ellette tahdo olla kohtaloita ja armottomia: miten voisitte joskus minun kerallani— voittaa? Ja ellei kovuutenne tahdo salamoida, leikata ja viiltää: miten voisitte joskus minun kerallani—luoda? Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta täytyy teistä tuntua saadessanne painaa kätenne vuosituhansiin kuin vahaan… autuudelta saadessanne kirjoittaa vuosituhanten tahtoon kuin metalliin,—metallia kovempina, metallia jalompina. Vain täysin kova on kaikkein jaloin. Tämän uuden laintaulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi!—” (Z 187; EJ 118.)

Elämä ja ennakkoluulo

”Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.”

Yllä oleva wikipediasta napattu sitaatti on hyvä lähtökohta, kun tarkastellaan Nietzschen näkemystä ennakkoluulosta ja elämästä. Esitetään yksinkertainen kysymys: kuinka arvokasta on kulta? Nopeimmat säntäävät tietysti heti katsomaan googlesta, että siinähän se keikkuu alle tuhannen euron paikkeilla Troy unssia kohden. Tämä ei kuitenkaan kelpaa vastaukseksi peräänantamattomalle kysyjällemme, koska olettaa sopii, että kullan arvo on vain ihmisten keskinäisten sopimusten summa ja sikäli mielivaltainen. Ihmiset voisivat yhtä hyvin ajatella, ettei mokomalla kivenpalalla ole arvoa laisinkaan. Kullan arvo on siis vain sosiaalinen konstruktio, eikä sillä ole näyttäisi olevan muuta perustaa.

Meillä on kuitenkin edelleen ongelma ennakkoluulojen kanssa. Voimme mennä kultakaivokseen, Mainen osavaltiossa sijaitsevaan Fort Knoxiin tai läheisimpään kultasepän liikkeeseen tutustumaan kohteeseen. Seuraavaksi voimme yrittää mitätöidä muualta saadut tiedot sekä omat käsitykset ja arvostukset kohteesta, jolloin omat fiilikset kimaltavasta kivenpalasta eivät luo arvoa, eivätkä myöskään googlen kurssikäyrät kerro enää meille mitään. Viimeistään tässä vaiheessa ongelma tuntuu räjähtävän käsiin. Käsityksemme ei toki ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta meiltä katoaa samaan aikaan sekä todellisuus, että käsitys, joka voisi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Näin ollen vältymme tekemästä perusteettomasti torjuvan tai tuomitsevan arvion kohteesta ainoastaan pitäytymällä arvioimasta kohdetta ollenkaan. Samaan aikaan kun todellisuus katoaa jalkojemme alta, ymmärrämme, että pyrkimys elämään ilman ennakkoluuloja on pyrkimystä olemattomuuteen, nihilismiin.

Tätä olemattomuuden tilaa voitaneen kutsua filosofiassa Arkhimedeen pisteen puuttumiseksi, kielen viittaavuuden ongelmaksi, antifoundationalismiksi, jumalan kuolemaksi, postmodernismin multihuipentumaksi tai vaikkapa filosofian lopuksi. Nietzschelle se on vain kuudes askel Platonin ideainmaailman viritelmistä, jotka ovat jaksaneet kantaa länsimaista filosofiaa vuosisatoja ja jopa vuosituhansia aina Nietzscheen saakka. Tällä lyhyellä päättelyllä länsimainen filosofia ja koko sivistykseen ja edistykseen uskova maailma paljastuu Nietzschelle lähinnä aivopieruksi. Tuo aivopieru ei ole ainoastaan puhdasta idiotismia, siihen sisältyy myös vaaroja. Yritys voittaa kaikki ennakkoluulot ja perustaa arvojen maailma rationaalisen ajattelun varaan ovat tuomittuja epäonnistumaan tai onnistuessaan maalina on elämän olemattomuus.

Samaan aikaan kun kantit ja wittgensteinit nuolevat haavojaan, Zarathustra hyppii niityllä ympyrää kuin pikkupoika ja hokee hokemistaan: elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo. Sillä hetkellä rakkaus tulvii Zarathustran sisuksiin ja hän ymmärtää vielä enemmän. Jos elämä on kerran ennakkoluulo, täytyy olla olemassa elämää luova voima, joka ennakkoluulot synnyttää. Tuolle voimalle hän antaa nimen tahto valtaan. Nietzsche löytää siis tahdon valtaan kaikesta elämästä vasta sen jälkeen kun hän on katsonut olemattomuuden syvyyteen. Zarathustra on näin ollen Nietzschelle ensimmäisen uuden ajan filosofin karikatyyri, joka ymmärtää rakentaa elämän itsepetoksen varaan. Perustaa ei ole, joten elämä koostuu ennakkoluuloista.

Siinä missä tahto valtaan edustaa elämää, ennakkoluulojen ollessa elämän ehto, äärimmilleen viety tahto totuuteen on pyrkimystä olemattomuuteen ja tyhjyyteen. Tahto totuuteen on siis kuolemaa kohti olemista ja sitä edustaa tieteoreettinen nihilismi. Siinä missä emotionaalinen – millään ei ole mitään väliä – nihilismi on pikemminkin seurausta elämässä koetuista pettymyksistä ja voimattomuuden kokemuksista. Tietoteoreettinen nihilismi on seurausta loppuun asti viedystä rationaalisuudesta ja sitä seuraavasta ympäröivästä tyhjyydestä.

Nietzschen iloinen tiede ja iloinen viisaus syntyvät tyhjyyden ympäröinnin hetkellä. Nietzschelle kokemus tyhjyydestä on samalla kaiken psykologisen ymmärryksen juuressa. Se voima, joka ihmistä pidättää tässä kokoon kurotussa maailmassa, piirtää ymmärryksellemme rajat, jotka palvelevat elämää. Nietzschen iloinen viisaus paljastaa äärimmäisen rationaalisuuden idiotismin ja julistaa, että tyhmyys, subjektiivisuus, perspektiivisyys ja ylipäätään rajojen piirtäminen ovat yhtä lailla elämän ehtoja.

Tässä kohtaa Nietzsche astuu vielä askeleen pidemmälle. Nietzsche päättelee psykologisten havaintojensa pohjalta, että molempiin suuntiin kulkeva liike on itse asiassa yhden voiman aikaansaama. Tahto valtaan on sekä totuuden tahdon eli nihilismiin pyrkimisen että muotoja ja perspektiivejä luovan tahdon valtaan taustalla. Tällä liikkeellä Nietzschen emotionaalinen ja rationaalinen nihilismi lyövät kättä. Pyrkimys kohti tietoteoreettista nihilismiä nojaa viime kädessä tunteisiin. Jokin totuuden tahtojan kellarissa huutaa, ettei elämä voi perustua ennakkoluuloilelle, sillä niiden seurauksena syntyy vääryyksiä. Samalla tieteoreettinen nihilismi näyttäytyy tunneperäisen olennon köyhtyneenä elämänilmauksena.

Ihminen on siis Nietzschelle viime kädessä tunneperäinen olento ja sen seurauksena tahdon valtaan välikappale. Koska perspektiivinen tapamme jäsentää maailmaa on elämän ehto, on pikemminkin palvottava sitä liikettä, joka luo ja tukee elämää, kuin sen vastaliikettä, joka purkaa ja rikkoo perspektiivejä. Nietzschen psykologiset havainnot johtavat lopulta päätelmään, jonka mukaan hyvää on se mikä edistää elämää ja huonoa on se mikä vie kohti nihilismiä eli kuolemaa. Näistä ensimmäistä ilmentää elämän yltäkylläisyys ja myönteisyys, jolloin maailmassa hyväksytään erilaisista perspektiiveistä johtuva äärimmäinen traagisuus ja kärsimys. Jälkimmäistä ilmentää puolestaan elämän köyhyys, puute ja voimattomuus omiin rajoihin ja omaan perspektiiviin.

Psykologisesta näkökulmasta tahto valtaan voi ilmentää siis tervettä tai sairasta elämää. Tämä Nietzschen arvottava elementti asettaa vastakohdikseen elämän ja kuoleman. Ihmisen vaihtoehtoina ovat siis väärässäoleminen ja ei mitään mieltä -oleminen. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Nietzsche valitsee väärässäolemisen. Samalla se tarkoittaa, että maailmasta tulee traaginen, sillä jokaisen ollessa väärässä ja vielä eri mieltä asioista, päädytään tilanteisiin, joissa väistämättä syntyy konflikteja. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Kamppailevat ja kiistelevät osapuolet eivät ainoastaan muodosta vastinpareja, vaan jakavat myös oikeutta toisilleen. Samalla elämä testaa, kenen väärässä olijan mieli valtaa pelikentän ja tunnustetaan yhteiseksi laiksi ja muodoksi. Kävi miten tahansa, yksi elämänmuoto elää aina toisten elämänmuotojen kustannuksella ja tämä ero elää myös jokaisen yksilön sisällä.

Nietzschelle traagisuus juontuu siitä, että yksi on monta. Elämä pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, lokeroita, leimoja, arvoarvostelmia ja ylipäätään kieltä. Siinä missä kieli luo erillisiä subjekteja ja objekteja, todellisuus on moninaisuuden kudelma ja liikkuva virta, jonka keskelle ihminen on heitetty. Ihminen on siis osa tahdon valtaan kuljettamaa dionyysista elämänvirtaa, jossa muoto ja kieli luovat todellisuutta siis vääryyttä. Yrityksemme käsitteellistää ja ottaa elämänvirta haltuun ovat siis lopulta aina tuomittuja epäonnistumaan. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu myös itseään dionyysiseksi pessimistiksi. Maailma on ihmisymmärryksen saavuttamattomissa.

Traagisesta elämänvirrasta Nietzsche paikantaa kaksi moraalioppia. Näistä terveyttä ja elämänmyönteisyyttä edustaa herramoraali. Herraihmisessä dionyysinen tahdon valtaan ohjaama elämänvirta on vahvimmillaan. Tahto valtaan siis muovaa voimakkaan herran, joka omasta perspektiivistään käsin aloittaa maailman luomisen luomalla käsitteitä. Siinä missä filosofia loppuu tyhjyyden portille ja jumalan kuolemaan, uusien filosofien tehtävänä onkin luoda käsitteitä (vrt. Deleuze Haastatteluja 2005, 74). Käsitteiden avulla maailma otetaan haltuun ja erotellaan tärkeät asiat ja esineet, turhista ja tarpeettomista. Herrat siis vastaavat elämän asettamaan testiin ja luovat maailmaa omasta dionyysisestä rikkaudesta. Voimattomat, alhaiset ja sairaat orjat ovat puolestaan Nietzschelle olentoja, joiden luova kyky rajoittuu ainoastaan vastavaikutukseen. Orja edustaa siis eroa, joka jää jäljelle kun herra asettaa muotoja, pintoja ja arvoja maailmaan. Orja on radikaali toiseus, joka vastustaa ja pakenee herran muodostamaa eheyttä.

Nietzschelle orjamoraali on huonoa ja alhaista sen tähden, että Nietzsche tulkitsee sen perimmäiseksi tahdoksi valtaan tien kohti nihilismiä. Nietzschen logiikalla voimaton ymmärtää herraansa paremmin elämään liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja tuon opin seurauksena hän alkaa vastustaa ja halveksua vääryyttä rakentavaa herraansa. Orjan luova teko on siis luomisen negaatioon pyrkiminen eli tie kohti ei mitään. Orjamoraalin päätepiste ovat viimeiset ihmiset, jotka odottavat vain elämän päättymistä, eivätkä halua syyllistyä riistäjiensä eli maailmaa luovien herrojen vääryyspeliin. On huomattava, että Nietzschelle orja tai vallitsevan muodon alapuolella elävä edustaja ei välttämättä edusta orjamoraalia. Uuden muodon luovat yli-ihmiset ovat pikemminkin juuri kovimmissa keitoksissa keitettyjä orjia, jotka sorron ja vääryyden ikeestä luovat oman tahtonsa ja visionsa voimasta uuden vääryyden ja nousevat herrojen paikalle. Herra- ja orjamoraali ovatkin siis abstraktioita, joissa herramoraali edustaa elämää ja orjamoraali kuolemaa.

Näille moraaleille Nietzsche valitsee omat vähemmän abstraktit vastineensa, joista herramoraalia ja elämää edustavat dionyysiset yli-ihmishahmot ja kuolemaa edustavat Sokrateen ja ristiinnaulitun hahmot. Näistä yli-ihmiset edustavat luomisvoimaa. Sokrates puolestaan edustaa äärimmäisen rationaalisuuden umpikujaa eli tietoteoreettista nihilismiä ja ristiinnaulittu heikoksi tulemisen emotionaalista nihilismiä. Sokratesta ja ristiinnaulittua yhdistää kokonaisuudessaan ajatus, että vääryyttä ei saa tapahtua. Nietzschelle tämä on mahdotonta maailmassa, joka perustuu aina enemmän tai vähemmän vääryydelle. Koska vaihtoehdoiksi jäävät elämää edustavat yli-ihmiset ja kuolemaa edustava Kristus, on valittava vääryys ja yli-ihmiset.

Suomalainen mies

Mikä vaivaa suomalaista miestä? Kysymys tuntuu olevan yksi tärkeimmistä tämänhetkisistä kulttuurisista aiheista. Syyllistetyn juopottelevan emännänpieksijän sijaan, keskiöön on asettumassa arkisempi suomalainen mies, joka kantaa edelleen syyllisyyttä ja potee yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Suomalaisella miehellä on siis menossa sisäinen identiteettikriisi ja hän kärsii huonosta itsetunnosta. Ulkopuolisesta näkökulmasta vaakalaudalla on suomalaisen miehen maine. Tästä maineesta moni suomalainen mies on nyt sitten huolissaan.

On siis havaittavissa kasvavaa huolta suomalaisen miehen julkisestirakentuneesta imagosta ja maineesta. Maine koostuu tietysti aina historiasta, nykyhetkestä ja siihen sisältyy lupaus tulevaisuudesta. Maine rakentuu ihmisten välilisessä rajapinnassa ja kohtaamisissa, joissa tarinat, mielikuvat ja omakohtaiset kokemukset luovat yhdessä suomalaisen miehen imagoa. Keskeinen tekijä maineelle on myös tapa, jolla julkinen media pureutuu asiaan, sillä medianäkyvyys ja suomalaisen miehen mediakuva ovat keskeisiä väyliä, jota kautta maine rakentuu. Kokonaisuudessaan maine on kuitenkin hyvin tunneperäinen asia ja tämän vuoksi ei mediassa käytävän keskustelun järkiperäisiltä vaikuttavat argumentit läpäise aina kriittisen tarkastelun kriteerejä. Joka tapauksessa suomalaisen miehen maine vaikuttaa keskeisesti suomalaisen miehen yhteiskunnalliseen menestykseen ja se on parhaimmillaan kilpailuetu, jonka kautta hyvän maineen omaavat saavat aikaan muiden tekemään itselle suotuisia päätöksiä eli baarissakin käy siis parempi flaksi.

Yksi keskeinen uhka suomalaisen miehen maineelle tuntuu olevan, joidenkin miesten näkökulmasta tasa-arvofeminismi. Tasa-arvofeminismi onkin antanut väyliä, joiden kautta keskustelu on noussut erityisesti mediassa esiin, mutta Miehen vuoro ja tarve puhua omasta asemastaan markkinayhteiskunnassa on myös laajempi ilmiö. Ilmiötä voidaan peilata myös Nietzscheen ja miehen tekemään valtafilosofiaan. Onhan maine yksi keskeisimmistä vallankäytön välineistä.

Suomalaisen miehen (joka käsitteenä on absurdi, mutta sillä viitataan tässä blogissa mieheen, jolla on vain vähäistä tai minimaalista "markkina-arvoa" ja oletetaan siis, että suomalaisella miehellä on huono maine) nykytilaa mediaseksikkäästi käsittelee nuori suomalainen mies Henry Laasanen. Laasasen näkökulma miehen asemaan on juuri heikoimmassa asemassa olevien, mikä nousee esiin hänen kirjoituksistaan, kuten esimerkiksi voidaan päätellä viimeisimmistä ajatuksista: "Kukaan nainen ei halua miestä, jolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin halu sitoutua" (Uusisuomiblogi 12.10.2010). Tarkastellessaan suomalaisen miehen mainetta huonoimmassa asemassa olevien miesten kautta, Laasanen maalaa suomalaisen miehen maineen kokonaisuudesta ansiotta ryvettyneen maalauksen. Laasanen tuntuu väittävän, että suomalainen mies on mainettaan parempi ja ansaitsee paremman julkisuuskuvan, imagon kohotuksen ja tätä kautta seuraavan kilpailuedun paranemisen naisten puntaroidessa baarissa päätöksiään mennäkö kotiin vai jatkaako iltaa luotettavan, ihanan ja ymmärtäväisen suomalaismiehen lakanoiden välissä (ks. erit. Laasasen Naisten seksuaalinen valta, 2008).

Jos Laasasen, Horsmalahden ja monien muiden suomalaisten miesten kannanottoja tarkastelee maineen näkökulmasta, voidaan heidän kannanottojaan kenties ymmärtää. Suomalaisen miehen mainetta ei paina ainoastaan historia ja pinttyneet näkemykset miehistä, jotka hakkaavat naisiaan, juovat viinaa tai eivät ainakaan puhu taikka pussaa, vaan myös nykypäivän nopea toimintaympäristön muutos, jossa maskuliiniset vallankäytön muodot ovat yleisesti paheksuttuja ja tuomittavia ja pehmeämmät, feminiiniset vastikkeensa valtaavat alaa. Sopeutumisvaiheessa ja sikäli identiteettikriisissä oleva erityisesti keski-ikäinen suomalainen mies ei kuitenkaan kasvatukselleen mitään voi. Mutta huonosta maineesta kärsivälle suomalaiselle miehelle ei löydy ymmärtäjää, ei. Kohde on sitäpaitsi herkullinen lyötävä, eikä media voi jättää väliin herkullisia mahdollisuuksia. Yrityksissä hakea ymmärrystä (toki surkealla strategialla), maine vain rapautuu entisestään (ks. esim. http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Mik%C3%A4+sua+vaivaa+Henry/1135260449297). Samalla suomalainen mies onnistuu kasvattamaan itselleen massiivisen naisvihan.

Mihin suomalainen mies kääntää katseensa, kun maine on mennyttä ja ymmärtäjää ei löydy? Miten siis kompensoida yhteiskunnallista vallan puutetta, ryvettyneen maineen seurauksena? Hypoteesina voisin esittää, että monet suomalaiset miehet etsivät kiertoteitä ja suorin kiertotie on raha, sillä

"'[n]iukkuus', jota raha edustaa ei (...) edusta suinkaan vain tavaraniukkuutta vaan myös yhteiskunnallisen vallan puutetta" (Siltala, s.95). Samalla raha mahdollistaa edelleen maskuliinisen vallankäytön muodot. Siinä missä paikalliset siteet, tunteet ja yhteisöllisyys ovat vaarallisia, altistaessaan hyväksikäytölle, raha näyttäytyy välineenä, jonka avulla välttyy epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Erityisesti narsistiselle sosiaaliluonteelle rahasta muodostuu helposti uskonto ja hän "kaihtaa sitoutumista mutta haluaa tulla rakastetuksi juuri omana itsenään". Lopulta logiikka kuitenkin pettää, "omana itsenään tunnustamista ei voi ostaa". (Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia s.95.)

Edelleen, vapauteen ja riippumattomaan asemaan pyrkivä suomalainen mies samaistuu siihen yhteiskunnalliseen ryhmään, mihin hän haluaisi kuulua, ei siihen ryhmään, mihin hän todellisuudessa kuuluu. Jos äänestämässä käydään, äänet valuvat siis oikealle. Selviytymisen eetokseen (ks. erit. Kortteinen, Kunnian kenttä s.80-131) uskovat tekevät, joko lujasti töitä ja äänestävät kokoomusta, tai työttömät ja huonossa asemassa olijat sen sijaan näkevät maahanmuuttajat lähinnä kilpailijoina ja äänet valuvat edelleen oikealle (HS 10.10.2010 Yhteiskunnan kahtiajako lietsoo muukalaisvihaa). Oikeiston noustessa valtaan, lopputuloksena on edelleen kasvavat varallisuuserot ja ylimpiin desiileihin kuuluvien pääomatulonsaajien entistä nopeampi varallisuuden kumuloituminen. Suurin häviäjä on puolestaan palkansaaja, joka riutuu työttömänä, pätkätöissä tai yrittää pitää kaksin käsin kiinni kallisarvoisesta työpaikastaan, jolloin ylitöitä ei lasketa. Kokonaisuudessaan palkansaajalle jää yhä pienempi pala BKT:n kakusta ja palkkatyöllä on "entistä vaikeampaa päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan", mitä kautta suomalainen mies kuvittelee saavansa tunnustusta. (Siltala, s.123.)

Tahtomattaan suomalainen mies ajaa itseään myös laajalla rintamalla huonompaan asemaan. Yhä useampi (perus)suomalainen mies on yksin murheineen ja kärsii huonosta maineesta ja "markkina-arvosta". Suomalainen mies on mikä on, eikä muuta osaa olla, mutta hän ei kuitenkaan kelpaa sellaisena kuin on, koska opittu kyyneleiden nieleminen ja taistelua sekä kamppailua aikaisemmin korostanut kulttuuri on hänet hyljännyt. Hän kokee olevansa syytön omaan surkeaan asemaansa maailman markkinoilla, mutta pelimerkkejä ei vaan taskusta tahdo löytyä ja ymmärrystä vielä vähemmän. Kun kokka kääntyy keski-ikään, keski-ikäisen miehen kyyneleet hukkuvat keskikaljaan. Tässä vaiheessa tapahtuu siirtymä tuhansien murheellisten laulujen pahaan maahan. Pekkaericauvismainen viha laimentuu keskikaljan voimalla kyynisyydeksi, masennukseksi ja suoranaiseksi nihilismiksi. Kuvaus on kuin elokuvassa Paha maa, jossa kovanonnensepät tapaavat toisensa päiväsaikaan baarissa ja yhteisymmärrys autovarkaan ja pölynimurikauppiaan kesken syntyy heti. Molemmat ovat vailla valtaa ja arvostusta sekä kärsivät alemmuuden ja nöyryytyksen kokemuksista. Lopputulos odottaa itseään. Voimattomuus purkautuu lopulta äärimmäiseen voiman käyttöön, hengen riistämiseen. Elokuvassa on sijaiskärsijänsä, todellisessa elämässä jo vuosikymmeniä rasvatussa köydessä roikkuu vain voimattomuutta kokeneen miehen viimeinen voimannäyte. Kokonaisuus on kuin suomalaisten miesten Ketosen & Myllyrinteen kuvaamaa makaaberia komiikkaa - sylkykupista narunjatkoksi. Toisaalta perussuomalaisten poliittinen menestys kielii poliittisesta aktivoitumisesta. Oma asemaa ja mainetta puolustetaan keinoilla, joissa masennus purkautuu jälleen vihanväritteisenä kokonaisuutena.

Mutta miten kuva suomalaisesta miehestä liittyy Nietzscheen, kysytte? Siis mieheen, joka eli elämänsä enemmän tai vähemmän erakkona, jonka vähäiset tai olemattomat seksuaaliset kokemukset liittyivät lähinnä huoriin, jonka nuoruutensa professuurin jälkeen kokema sosiaalinen arvostus oli mitätöntä ja joka koki rakkautta, läheisyyttä ja hoivaa vasta siinä vaiheessa, kun hänen päänsä oli jo alkanut pehmetä. Nietzschen filosofiaa kuvaa kokonaisuudessaan pyrkimys voimaantumiseen ja valtaantumiseen ja ylipäätään arvostuksen tai mahdin (Macht) ja maineen lisääntymiseen. Samalla Nietzsche paljastaa osan siitä tuskasta, joka kytee myös tänä päivänä joidenkin suomalaisten miesten ja myös naisten sydämissä.

Rakkauden jana

Elämässä ja filosofiassa on kyse painotuksista. Elämä ei mahdu yhdelle janalle, vaan maailma on kietoutunut monin tavoin kudelmaksi, jossa janoilla ei ole alku- ja loppupisteitä. Sinistä ja punaista politiikanmaailmaa voidaan kuitenkin hahmottaa rakkauden janalla. Mikä on siis Nietzschen positio rakkauden janalla?

Rakkauden janan sinisessä kulmauksessa istuu sosiopaatti Narkissos ja punaisessa kulmauksessa istuu askeetikko Jeesus. Sosiopaatin määritelmään kuuluu, että hän suhtautuu toisiin ”ihmisiin” puhtaasti välineinä ja omaa etuaan sokeasti ajaen. Sosiopaattista käyttäytymistä suositaan tänä päivänä erityisesti työelämässä, jossa tehokkuuden, rationaalisuuden ja tuottavuuden nimissä välineelliseen ajatteluun kannustetaan ja siitä myös palkitaan. Itserakkaus ja oman edun tavoittelu näyttäytyvät kaiken hyvän lähteenä, sillä palkintona on vaurauden luomaa hyvinvointia melkein kaikille. Itsekkyys on avain onneen, kuten Adam Smith (Wealth of Nations 1970 (1776), 119) jo aikoinaan oivalsi:

”Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin toimittavan meille päivällistämme hyväntahtoisuudesta vaan oman etunsa tähden. Me emme vetoa heidän inhimillisyyteensä vaan heidän itserakkauteensa, emmekä koskaan puhu heille omista pakottavista tarpeistamme vaan [aina] heidän omasta edustaan.”

Jos sinisen nurkkauksen kaveria ohjaa pohjaton itserakkaus, punaisen nurkkauksen hemmoa ohjaa rakkaus ihmisyyteen. Altruistisen punikin päämääränä on toinen ihminen sinänsä ja hän välineellistä oman tahtonsa, jotta voisi tuottaa iloa toiselle ihmiselle. Täydellinen asketismi mahdollistaa äärimmäisen joustokyvyn, sillä kaikista persoonuuteen liittyvistä piirteistä on punikki päässyt eroon. Punikki ymmärtää, että itsekkyys on paha asia, sillä sen seurauksena syttyy lopulta sotia ja kuolemaa. Itseä pitää siis jo ennalta rangaista ja kurittaa, ettei synny pahoja asioita. Punikin puolella on siis hyvän ja pahan mittari eli moraali. Hyvyys on pidättäytymistä, paastoamista ja entropiaa. Pahuus puolestaan kietoutuu itserakkauteen.

On helppoa esittää väite, että filosofian kentällä punaisessa kulmauksessa on ollut aikojen saatossa tungosta. Sinisessä kulmauksessa sen sijaan on viihtynyt ainoastaan harva filosofiksi itseään nimittävä henkilö. Mihin kulmaukseen Nietzsche sitten pitäisi laittaa?

Selvää tietysti on, että Nietzsche on niitä harvoja filosofeja, jotka kuuluvat siniseen kulmaukseen. Nietzsche korostaa filosofiassaan miten itsekkyys ja itserakkaus ovat elämän kannalta aivan ensisijaisessa asemassa ja on hullua väittää jotain muuta. Nietzsche visioi positiiviseen sävyyn kamppailusta, sodista ja jopa uudenlaisen orjuuden perustamisesta. Vaikka Nietzsche on yksilöajattelija ja hänen eksistentiaalisessa tyhjiössä elämälle päämääriä rakentavat ja taistelevat yksilöt ovat ennen kaikkea oman itsensä ja tavotteidensa luojia, Nietzschelle elämänarvo ja arvokkuus näyttäisivät kuitenkin olevan kytköksissä voimakkaasti yksilön positioon osana sosiaalista hierarkiaa. Sinisessä koira syö koiran -maailmassa yksilö voi tuntea itsensä arvokkaaksi vain noustessaan toisen ihmisen yläpuolelle. Jaettu rakkaus, tunnustus ja arvonanto eivät ole siis mahdollisia, vaan asema on ansaittava taistelun ja kamppailun kautta.

Molempien maailmojen ääripäissä on kuitenkin tukalaa. Sinisessä maailmassa mikään ei ole ilmaista. Elämän täyttää kamppailu ja pyrkimys, jonka maalina on saavuttaa aina vain enemmän. Jos mikään ei ole ilmaista, ei mikään myöskään riitä ja useimmiten millään ei ole myöskään mitään väliä, paitsi pyrkimyksellä kohota kohti suuruutta. Jos sinisen maailman yksilö menee äärimmäisyyksiin tavoitellessaan arvoa omalle olemiselleen, ei punaisen maailman yksilöä onnista yhtään paremmin. Veljellinen rakkaus ihmiskuntaan voi kyllä täyttää itsestä luopumisen seurauksena syntyneen sisäisen tyhjyyden, mutta yhtä kaikki, punikki säilyy tahdottomana tohvelina siihen päivään saakka, kunnes hänet armahdetaan elämän raskaasta kantamuksesta. Hauskaa on, että eri kulmauksiin sijoittuneet filosofit maalaavat vuoron perään vastakkaisesta nurkkauksesta olkinuken, jota he voivat mätkiä huoletta. Hauskempaa on, että filosofien oman elämän raskaat kokemukset ovat määritelleet kulmauksen ja mätkittävän kohteen. Kaikista hauskinta kuitenkin on, että on olemassa yksilöitä, jotka ylipäätään uskovat, että itsensä voi automaattisesti positioida defaultisti jompaankumpaan kulmaan. Näitä viimeisiä taitaakin sitten olla enemmistö.

Kaksi tietä merkitykselliseen elämään

Jos ihminen kokee itsensä merkityksettömäksi, hän vaipuu Nietzschen mukaan masennukseen ja tahtoo lopulta kostaa pahan olonsa elämälle tavalla tai toisella. Elämän merkityksellisyys puolestaan voi rakentua kahta eri reittiä. Ensimmäinen reitti merkitykselliseen on nietzscheläinen yli-ihmisen tie. Yli-ihmisen merkityksellisyyden kokemus rakentuu merkityksellisestä päämäärästä ja tuon päämäärän tavoittelusta. Tämän maskuliinisen projektin erinomainen tribuutti on esimerkiksi elokuva Conan Barbaari ja elävässä elämässä yhtenä esimerkkinä toimii myös Conania näytellyt Arnold Schwartzenegger.

Toinen tie merkityksellisyyteen on kantilainen tie, jossa toinen ihminen on päämäärä sinänsä. Tällöin merkityksellisyyden kokemus rakentuu kahden ihmisen välisessä läheisessä suhteessa, jossa osapuolet osoittavat toisilleen rakkautta ja arvonantoa. Kahden ihmisen välinen rakkaus on avautumista jaettuun maailmaan, jossa oma minuus katoaa ja tilalle astuu menuus. Menuus on ennen kaikkea mielentila, jossa toinen on itsestään selvä osa jaettua maailmaa. Kun uusi subjekti on me, toinen ihminen hyväksytään siis irrottamattomaksi osaksi itseä. Menuudessa rakkaus jaetaan lahjojen muodossa, joita kumppanille annetaan osoittaaksemme, että kumppanimme on meille merkityksellinen ja arvokas. Kantilainen tie on siis alkukristillinen tie, jossa päämääränä on ehdoton rakkaus.

Selvää on, etteivät tässä erotellut kaksi merkityksellisyyden kokemukseen johtavaa tietä ole toisiaan poissulkevia yksilön sisäisenä projektina. Merkityksellisyyttä voi pyrkiä rakentamaan sekä ulkoisen päämäärän tavoittelussa että rakkaudessa. Nämä kaksi eri tietä ovat kuitenkin toisensa poissulkevia siinä mielessä, että rakkauteen ei kuulu kilpailu, eikä rakkaus ole myöskään universalisoitavissa julkiselle kilpailun areenalle.

Vaikka Nietzsche filosofiassaan rikkookin uskomuksemme pysyvään ja eheään subjektiin, hänen filosofiansa perustana on yksilö. Nietzscheläinen yksilö on heitetty maailmaan ja omaan eksistentiaaliseen tyhjiöönsä, jossa hän yrittää epätoivoisesti löytää merkityksen omalle olemassaololleen, vaikka samaan aikaan tieto Jumalan kuolemasta kantautuu yksilön korviin aina vain voimakkaammin keskellä nihilististä tyhjyyttä. Keskellä nihilististä tyhjyyttä nietzscheläinen subjekti pyrkii epätoivoissaan valehtelemaan itsensä merkitykselliseen uneen, jossa biologisesti rakentunut viettipohjamme täyttää tyhjyyden ja sitä kautta rakentuu elämään merkityksiä luovia tavoitteita ja päämääriä.

Nietzschen, henkilöhistoriallisesta kontekstista irroitetusti tarkasteltuna, käsittämättömäksi yltyvä raivo kristillistä lähimmäisenrakkauden universalisoimista vastaan, estää häntä kuitenkin näkemästä kahden ihmisen välisen jaetun maailman kautta rakentuvan merkityksellisyyden kokemuksen arvon. Nietzsche on kritiikissään oikeassa, että alkukristillisen lähimmäisenrakkauden universalisointi, ojakangasmainen kukatahansisuus tai kantilainen kategorinen imperatiivi eivät voi toimia reaalimaailmassa, sillä sen seurauksena ihminen välineellistää oman tahtonsa ja menettää persoonuutensa. Universaali lähimmäisenrakkaus ei toimi myöskään siksi, että elämme niukassa maailmassa, jossa yhteen suuntaan kumartaessa toiseen suuntaan pyllistää. Eikä se toimi myöskään siksi, että avautumisessa toisella ihmiselle sisältyy aina riski siitä, ettei toinen ihminen osaa tai halua jakaa nietzscheläisen orientaation omaavana omaa maailmaansa.

Nämä kaksi toisilleen eräällä tapaa vastakkaista tietä merkityksellisyyden kokemukseen vaativat puolestaan yksilöltä taitoa ja uskallusta toimia tarpeen vaatiessa sekä kantilaisesti että nietzscheläisesti. Molempiin tievalintoihin liittyy riskejä, vaaroja ja pettymyksiä, mutta vain tekemällä töitä asian eteen voi maalin saavutta.

Nietzsche, Heidegger ja autenttisuus

Autenttisuuden ja vieraantumisen -teema on keskeisimpiä Nietzschen ja Heideggerin ajattelun solmukohtia. Kuten jo tahto valtaan yhteydessä, Heidegger näyttää tässäkin kohtaa pikeminkin jatkavan Nietzschen ajattelun kehittelyjä ja käsitteellistä uudelleenmuotoilua kuin uuden filosofian rakentamista.

Heideggerille autenttisen identiteetin omaava eli päämääräorientoitunut henkilö voi langeta maailmaan. Lankeaminen tarkoittaa vieraantumista, jolloin ihmisessä pääsee vallalle laumasielu. Laumaihminen ajattelee niin kuin yleisesti ajatellaan, tuntee niin kuin sitä tunnetaan ja elää niin kuin yleisesti eletään. Laumaihmisessä tapahtuu persoonan disintegraatio, minuus ja oma tahto katoaa, ja ihmisestä tulee das Man.

Das Manin muodostumisen edellytyksenä on siis oman päämäärän hukkaaminen. Päämäärä hukkuu kun omat toiveet, himot, pelot, uteliaisuus, viha ja ennen kaikkea rakkaus ja sitä kautta suuntautuneisuus maailmassa oleviin kohteisiin lakastuu. Das Man on siis henkilö, joka on joutunut kosketukseen Jumalan kuoleman jälkeiseen sekulaariin maailmaan ja on kyvytön asettamaan itselleen päämääriä, kun niistä tuntuu puuttuvan tarkoitusta luova henkevyys. Kun yksilö on kyvytön asettamaan elämälleen mielekästä päämäärää, yhteiskunta tekee sen yksilön puolesta.

Jos Jumalan kuolema on das Manin syntymisen edellytys, tarvitaan vielä jokin joka luo das Manille päämäärän. Tuo jokin on lauma. Das Man muodostuu yksilön suhteesta muihin ihmisiin. Ensimmäinen kriteeri das Manin muodostumiselle on moraali. Jokaveli valvoo sekulaarissa yhteiskunnassa ja keskinäisen luottamuksen rikkojaa rangaistaan. Autenttisen ihmisen ensimmäinen askel kohti lankeamista alkaa siis moraalista. Toinen askel kohti lankeamista alkaa tasavertaisesta vastavuoroisuudesta. Keskinäinen voimaantumis- ja valtaantumisprojekti eli tahto valtaan -missio joudutaan korvaamaan vastavuoroisella välineellistämisellä, minkä seurauksena yksilöt joutuvat joustamaan ja venymään omista päämääristään ja ihanteistaan, jotta he voisivat tulla paremmin toimeen keskenään. Kolmas ja viimeinen lankeamisen askel on kun laumasieluihmiset esittävät vaatimuksen muille yksilöille langeta ja sopeutua jouhean ja sopuisan yhteiselämän välineeksi. Yhdenmukaisuuden paine luo siis das Manin. Nietzschelle syyllinen on lyhykäisyydessään kristillinen moraalikäsitys.

Mutta onko syyllisyyden taakka näin helposti kaadettavissa kristillisen moraalikäsityksen niskaan? Eikö ole myös niin, että Nietzschen tahto valtaan -yksilönsä ovat juuri niitä, jotka synnyttävät yhdenmukaisuuden paineen? Onhan selvää, että jos olet eri mieltä jonkun kanssa, arvostelet samalla hänen tapaansa ajatella. Jos homma jatkuu pidempään, toinen leimautuu suorastaan hulluksi tai sekopääksi. Jos joudut kuitenkin elämään tuon sekopään kanssa, jatkuvan loukkaantumisen ja keskinäisen riitelyn kehä voi ratketa ainoastaan kun asioista ajatellaan ainakin jossain määrin yhdenmukaisesti. Nietzschen tahto valtaan -projektissa yhdenmukaisuus syntyy alistussuhteen kautta, kun herra komentaa ja renki alistuu. Se on siis ”ylhäisten” diktatuuria. Heideggerin maailmassa herrat ja rengit korvautuvat jokaveljellä. Das Man -maailma = das Man -diktatuuri, missä jokainen alistuu ja välineellistää toisiaan. Vaikka prosessin tulos das Man ei tiedä mitä hän elämältään haluaa, yhteiskuntaan liittyminen, sopeutuminen ja sulautuminen eli itse abstrakti pääideologi das Man demokraattisen projektin tuloksena putkauttaa ulos keskimääräisen, sovinnaisen ja hyväksytyn päämäärän. Das Mannien maailma on siis lopulta Nietzschen viimeisten ihmisten maailma, jossa kaikki on sitä itseään ja päämäärinä ovat raha, seksi ja maksakirroosi.

Yhdenmukaistumisen paine on siis samanlainen, oli yhteiskuntajärjestys millainen tahansa. Eri yhteiskuntajärjestyksissä ristiriita ratkaistaan vain eri tavoin ja erilaisiin lopputulemiin saapuen. Nietzschen visio aristokraattisesta ja autenttisesta ylhäisöstä tulee ymmärrettäväksi, kun asiaa tarkastellaan vieraantumisen näkökulmasta. Myös Nietzschen henkilökohtainen syrjäytyminen ja erakoituminen tulevat ymmärrettäväksi, kun ajatellaan, että aristokraattinen tie autenttisuuteen oli suljettu. Näistä huonoista ratkaisuista huolimatta lukija voinee myös ymmärtää miksi sekä Nietzsche että Heidegger puursivat voimattomina tämän ikiaikaisen poliittisen haasteen edessä. Edelleen voimme ymmärtää, ettei tavoitteena voi olla täydellinen vapautuminen das Mannina olemisesta tai vieraantumisen kokemuksesta, vaan kyvystä ja taidosta elää autenttisuuden ja vieraantumisen välisen ristiriidan kanssa.

Kategorinen imperatiivi ja arvonanto

Autenttisuus liittyy vahvasti ihmisen kokemukseen omasta arvosta. Kokeakseen olevansa arvokas, ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että hän on ainakin jossain määrin päämäärä sinänsä eikä vain väline johonkin päämäärään. Kunnioitus ja arvonanto liittyvät aina ihmisten väliseen toimintaan ja aina on olemassa jokin hallitseva ideologinen arvopohja, joka muodostaa hegemonisen pohjan ihmisten väliselle arvostuksen jaolle.

Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.

Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.

Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.

Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.

Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.

Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.

Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.

Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.

Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.

Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.

Autenttisuuden etiikka

1. Mitä on autenttisuus?

Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.

Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.

2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?

Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.

Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.

Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.

Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.

3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?

Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.

Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.

Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.

Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.

Nehamaksen kömmähdys

Biologinen harha. Harhasta vapautuminen. Kollektiivinen harha. Harhasta vapautuminen. Uusi oma harha on vain tarinankerrontaa itselle, jossa moninaisuudesta yritetään rakentaa eheä ja toimiva kokonaisuus. Tietysti tarinakin on harhaa, joten kaikki on harhaa. Ainoa metatotuus on, että elämä on taiteellista luomista ja taiteelliset kriteerit kuolivat Jumalan kuoleman yhteydessä. Siispä: Life as literature.

Alexander Nehamas (Nietzsche: Life as Literature 1985) esitti, sittemmin vaikutusvaltaisessa tulkinnassaan, lyhykäisyydessään yllä kuvatun kuvion. Nehamaksen mukaan Nietzsche luopuu filosofiassaan kaikenlaisista totuusvaateista ja maailmasta tulee tätä kautta taideteos tai jokaisen vapaasti tulkittavissa oleva teksti, jota voidaan lukea ja tulkita ristiriitaisin eri tavoin (ks. erit. 3, 73). Tällä liikkeellä Nehamas kruunaa Nietzschen postmodernismin isähahmoksi, kuitenkin todeten, että perspektivismi ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jonka mukaan "mikä tahansa näkökulma on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu näkökulma" (72).

Postmodernin impotenssin eli paradoksaalisen ja samalla surkuhupaisan yrityksen vapautua kaikista harhoista maailmassa, joka koostuu vain harhoista, Nehamas osittain vielä onnistuu väistämään, tulkitessaan Nietzschen filosofiaa taiteelliseksi luomiseksi. Lähimmäksi totuusväitteitä Nehamas pääsee kun hän kieltää, että mikä tahansa itselle kerrottu valhe ei kelpaa, jos samaan aikaan yksilö vain kieltäytyy hyväksymästä valheen taakse piiloutunutta moninaisuutta. Tällaisen valheen seurauksena on ainoastaan "eheyden tunne, ei eheys itsessään" (186).

Mikä tahansa kerrottu harha ei Nehamakselle siis kelpaa. Jos uskottelen itselleni joka päivä peiliin katsoessa, että joulupukkihan se siinä ja käyttäydyn lopun päivää joulupukkimaisesti, niin, ainakin tässä tapauksessa, voisin siis saavuttaa maksimissaan ja ainoastaan eheyden tunteen joulupukkimaisesta identiteetistä, mutta en eheyttä itsessään, koska ainakin porot puuttuvat, jos ei määrättömän monia muitakin asioita.

Nehamas kuitenkin epäonnistuu irroittaessaan Nietzschen Nietzschen evolutiivisista totuuksista. (ks.myös ed.blogi kohta 3). Arvojen uudelleen arvottaminen tarvitsee kylläkin tuekseen kriittistä ja dekonstruktiivista genealogiaa, jolloin kaikki arvoperspektiivit ovat kritisoitavissa muista perspektiiveistä käsin, mutta genealogiaan piiloutuu Nietzschelle opetus ylhäisestä ja alhaisesta elämästä. Nietzschen genealoginen hajuaisti (arkipsykologia) arvioi maailmaa uniikista biologisesta perspektiivistä, jolla on erilainen totuusarvo kuin muilla perspektiiveillä, näin siis ainakin Nietzschen mielestä. Nietzschen genealoginen totuus ei siis ainoastaan kritisoi vallitsevaa kristillistä perspektiiviä, vaan julistaa oman perspektiivinsä totuudenmukaisuutta.

Tämän vuoksi Nietzsche on ennen kaikkea poliittinen ajattelija ja hänen visionsa yhteiskunnan jalostuksesta kohti aristokraattista ihannetta ja lopullista messiaanista yli-ihmistä ovat seikkoja, joita kukaan itselleen rehellinen Nietzsche-tutkija ei voi kieltää. Tähän kenties perustuukin sitten Nehamaksen tulkinnan salaisuus. Sterilisoimalla Nietzschen poliittisen ajattelun, Nehamas voi arvostaa Nietzscheä "suuremmoisena filosofina" eikä "säälittävänä pienenä miehenä", kuten Nehamas itse asian parhaiten ilmaisee (234). Se, että monella Nietzsche-tutkijalla olisi tässä kohtaa peiliin katsomisen paikka, ei kuitenkaan vielä riitä. Vaikeampi ja tärkeämpi haaste on yrittää ymmärtää, miksi Nietzsche päätyi aristokraattisiin lopputulemiin.

Rakkauden lumo

Nietzschelle totuus kietoutuu kysymykseen arvoista. Kysyessään mikä on totta, Nietzsche kysyy mikä on tavoittelemisen arvoista. Tämän vuoksi Nietzsche jäsentää totuuden useampiosaiseksi.

1. Nietzschen keskituotannon (Aamurusko, Inhimillistä, aivan liian... ja osittain Iloinen Tiede) filosofiassa korostuu episteemisen totuuden korostaminen. Totuuden tahto ja tieteellinen lähestymistapa ovat keinoja leikata vallitsevia "totuuksia". (vrt. Foucault. "Tieto ei ole ymmärtämistä varten: se on leikkaamista varten"). Tässä vaiheessa Nietzsche asettaa vallitsevien kristillisten "totuuksien" leikkaamisen tehtäväkseen ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa totuuteen. "Tieteellinen ihminen on seuraava evoluution vaihe verrattuna artistiseen ihmiseen" (Inhim.. osa 1). Totuuksien leikkaajatiedefilosofin perimmäinen viisaus purkautuu seuraaviin teeseihin:

1.1. Totuutta ei ole olemassa. Perimmältään arvon käsite pakenee ihmisymmärrystä. Perimmältään ihminen on kaiken mitta ja asettaa maailmaan arvoja, joita kohteena oleva maailma vastustaa, pakenee ja hylkii. Tähän kietoutuu myös elämän perimmäinen ristiriita ja tämä johtaa Nietzschellä toiseen episteemiseen totuuteen:
1.2. Totuus on ruma. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", maailmasta tulee kylmempi paikka elää. Tieteellinen ihminen tappaa Jumalan ja tieto Jumalan kuolemasta nostaa esiin elämään piiloutuvan tragiikan.
1.3. Totuus on iloinen. Ymmärrys Jumalan kuolemasta ei tarvitse halvauttaa toimintaa, vaan se voi myös vapauttaa. Perimmäinen tieteellinen "totuus" arvojen luonteesta vapauttaa ihmisen kristillisestä moraalista.

2. Myöhäistuotannossaan Nietzsche löytää jälleen varhaistuotannon esteettisen totuuden. Tahto totuuteen korvautuu tahdolla valtaan. Artistifilosofin tehtävänä ei ole "totuuksien" leikkaaminen, vaan "valheiden" luominen. "Taide on [perimmäistä] totuutta arvokkaampaa" (WP §853). Tämän johdosta artistinen totuus asettuu perimmäistä totuutta vastaan ja Nietzsche asettuu takaisin artistifilosofin puolelle ja eräällä tapaa tiedefilosofia vastaan.

2.1. Totuudet ovat valheita. Tiedefilosofi tietää, että "totuudet" perustuvat illuusioille, mutta artisti valehtelee itselleen ja hukkuu valheeseensa ilman, että tieto illuusion luonteesta haittaisi kokemasta tavoiteltavaa asiaa arvokkaana. Ensimmäinen esteettisen totuuden "taso" on katsojan taso. Ensimmäisellä ja Nietzschelle vähiten arvokkaalla esteettisellä tasolla ihminen tyytyy pitämään, Nietzschelle schopenhauerilaisittain ja kantilaisittain, totena kauniina pitämiään asioita, mutta ei ole valmis luomaan uutta.
2.2. Totuus on nainen. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", joudumme elämään näennäisessä maailmassa. Näennäisyys on pintaa ja totuus kietoutuu itse pintaan. Siinä missä nainen kaunistaa itseään, keimailee kävellessään viehättävästi ja monin muin tavoin lisää vetovoimaansa, samoin totuus on seikka, joka vetää katsojaa puoleensa. Kun jokin asia vetää puoleensa, täytyy katsojan muuntua luovaksi artistiksi. Totuus on totuuden luomista ja luomisen lähde on rakkaus. Rakkauden lähde on oma itse ja itsen löytäminen ei perustu sosiaaliseen sovinnaisuuten ja lauman äänen kuuntelemiseen, vaan eläimellisen viettipohjan tai seksuaalisen energian sublimointiin ja ohjaamiseen kohti rakastettavaa kohdetta. Luova artisti eräällä tapaa siis luo itsensä ja rakastettavan kohteensa. Luomiseen kätkeytyy taito nähdä kohde juuri sopivalta etäisyydeltä ja muokata sekä itseä että kohdetta tarpeen mukaisesti.

3. Totuus "an sich" kulkee käsi kädessä evoluution kanssa. Nietzschen viimekätinen poliittinen Totuus kietoutuu genealogisen metodin tuomiin havaintoihin. Näin ollen kolmas ja tärkein esteettisen totuuden taso on arvioiminen/tuomitseminen. Ihminen on biologinen olento, jonka historiaa tutkimalla voidaan Nietzschen mukaan paikantaa kaksi erilaista moraalioppia: Herra- ja orjamoraali. Näistä ensimmäinen edustaa terveyttä, sisäisen eheyden ja esteettisen totuuden mielessä, ja jälkimmäinen sairautta, sisäisen hajaannuksen ja tieteellisen totuuden mielessä. Tämän jaottelun avulla Nietzsche tahtoo luoda arvojen välille biologiseen Totuuteen perustuvan hierarkian ja hän haluaa ohjata ihmiskunnan evoluutiota kohti viimeistä päämäärää eli yli-ihmistä. Yli-ihminen on sitten tervein ja sisäisesti voimakkain ja vahvin henkilö mitä maa päällään on kantanut ja hän kykenee rakastamaan kohdettaan sellaisella palavalla rakkaudella mitä maan päällä ei ole koskaan nähty.

Evolutiivinen kehitys kohti yli-ihmistä on lopulta tärkein opettaja-Nietzschen oppi ja näin ollen se on myös terveen Nietzschen viimeinen sana. Sairas, konkreettisesti viimeiset vuodet sairas, Nietzsche on puolestaan epäuskoinen kaikista polttavintakin rakkautta kohtaan ja epäillä voisi, että tuo rakkaus oli usko yli-ihmistotuuteen. Haasteena siis itse kullekin on löytää se jokin, jonka rakkaus lumoaa.

Nietzsche pähkinänkuoressa (revised)

1. Luonto ilman ihmistä ei sisällä arvoja. Ei ole arvokasta eikä arvotonta. Nihilismin uhka syntyy Jumalan kuolemasta.
2. Arvot tulevat maailmaan ihmisen myötä. Ihminen on arvioija (schätzen).
3. Arvo perustuu perspektiiviin. On vain perspektiivistä arviointia.
4. Perspektiivin luovat inhimilliset tarpeemme ja toiveemme, eli viettimme (Trieb).
5. Viettejä ohjaa tahto valtaan. Ne tulkitsevat maailmaa omasta perspektiivistä ja tahtovat alistaa muut vietit oman perspektiivin palvelukseen.
6. Vietit ovat evoluution tulos ja evoluution taustalla elämää ohjaava voima on tahto valtaan (ks. erit. Richardson: Nietzsche's new darwinism).
7. Viettejä voidaan tutkia genealogian avulla eli tutkimalla viettien evoluutiota (ks. MA).
8. Tutkimalla viettien syntyhistoriaa, voimme arvottaa arvot uudelleen oikeille paikoilleen.
9. On olemassa terveyttä edistäviä ylhäisiä viettejä, jotka kohottavat elämää yhä korkeampiin potentiaaleihinsa ja sairaitautta aiheuttavia alhaisia viettejä, jotka surkastuttavat ja köyhdyttävät elämää. Tämä arvottava elementti perustuu elämän ontologiseen ja metafyysiseen perustaan Wille zur Macht. Sieltä mistä alkaa voiman väheneminen, alkavat myös elämän kuihtuminen ja köyhyys.
10. Vallitseva kulttuuri on alhaisten kristillisten viettien pauloissa, joten arvojen uudelleen arvottaminen lähtee liikkeelle kristinuskon kukistamisesta.
11. Kristinuskon rikkomus on rikkomus elämää kohottavaa perspektiivistä arvottamista vastaan. Sen syntejä ovat altruismi (heikoksi tuleminen, persoonan disintegraatio), asketismi (minuudesta ja maallisista arvoista luopuminen), objektiivisuus (perspektiivisyyden ja sitä kautta elämän kieltäminen) ja elämän painopisteen siirtäminen tuonpuoleiseen elämään (viimeinen tuomio). Kristinusko edustaa luovuttamista, heikkotahtoisuutta ja masennuksen filosofiaa. Motto: käännetään toinenkin poski.
12. Kristillinen heikkotahtoisuus kukistetaan suuren politiikan avulla.
13. Suuren politiikan avulla syntyy uusi aristokraattinen järjestelmä, jonka luomia arvoja ovat kilpailullisuus, voimakkuus, vapaus, itsekkyys ja omapäisyys. Motto: se mikä ei tapa, vahvistaa.
14. Suuren politiikan avulla tapahtuu siis sosiaalista evoluutiota ja alhaiset kristilliset vietit painetaan ihmiskehossa oppositioon. Siellä alhaiset vietit alkavat hiljalleen kuihtumaan myös biologisesta evoluutiosta ja tulevaisuudessa voimme saavuttaa yli-ihmisen, jonka biologinen viettipohja on terve, eivätkä alhaiset vietit vaikuta enää yli-ihmisen elimistössä ollenkaan.

Tahto valtaan kritiikki

Kävin blogitekstissä Tahto valtaan ja etiikka läpi Nietzschen ontologisia ja arkipsykologisia perusteluja, joiden avulla hän tahtoi oikeuttaa tahto valtaan -politiikan uudenlaiseksi Suureksi Politiikaksi (grosse politik), jonka lopputuloksena olisi kaikkien arvojen uudelleen arvottaminen. Tässä blogissa esitän arkipsykologisesta näkökulmasta kritiikkiä Nietzschen perusteluja kohtaan.

Nietzschelle tahto valtaan -etiikan keskeinen elementti on itsensä voittaminen. Normatiivisena doktriinina tämä tarkoittaa sitä, että elämä on kamppailua, taistelua ja pyrkimystä kohti yhä hienompia ja loistavampia lopputuloksia. Olympialaisten kultamitalisti, uratykki tai vaikkapa virtuoosimainen rock-kitaristi voivat olla yli-ihmisyyteen yltäviä henkilöitä, jos he ovat pyrkineet kohti unelmiaan omasta tahdostaan ja samalla ovat uhranneet menestykselleen kaiken mahdollisen.

Tahto valtaan -etiikan normatiivisuus tarkoittaa siis pakostikkin jonkinasteista suorittavaa asennetta. Huipuksi ei tulla ellei pakkomielteen eteen ainakin jossain määrin tehdä puhtaasti suorittavaa työtä. Vastuksien voittaminen merkitsee viimeistä puristusta maalisuoralla, unettomia öitä työpöydän ääressä ja herpaamatonta harjoittelua kitaran parissa. Voittaminen merkitsee omistautumista ihanteelle, jonka täytyy korvata menetetyt mahdollisuudet ja unettomat yöt.

Yli-ihmisideaalin ongelmista suurimmat liittyvät itse ihanteeseen. Entäpä jos ihanne tulee saavutettua. Kun maaliin saapunut hiihdon kultamitalisti kakistaa kurkustaan kyynelvirran keskellä sanat: "tätä minä olen aina halunnut!" ja kaatuu ilosta huohottaen suksien päälle, ongelmat ovat vasta alkamassa. Kun ihanne on saavutettu, voi olla, että tilalle kasvaa hitaasti tyhjiö. Ongelma on tietysti sama vaikkei ihannetta saavuttaisikaan, mutta se loukkaantumisen tai muun syyn takia riistetään ihmiseltä. Tässä voisi kysyä, että mikä vaivaa Mika Myllylää?

Toinen ongelma liittyy suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä katoaa helposti nautinto, jos ihanteen eteen joutuu uhraamaan kaiken. Jos huippu-urheilijan perspektiivistä ruoka on pelkkiä proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja, sää, joko kelvollista urheilulle tai ei, ja jokainen tehty lenkki vain huippuunsa viritetyn koneen hienosäätöä, voitaneen sanoa, että tahto valtaan -etiikassa on jotain vialla.

Miten Nietzsche voi sitten arvottaa oman tahto valtaan -etiikkansa muiden etiikoiden yläpuolelle. Miksei esimerkiksi nautinnollinen hyvässä seurassa tehty hiihtolenkki ja päälle tehty herkullinen yhteinen ateria voisi olla arvokkaampi eettinen suuntaus kuin Nietzschen kova oikeistolainen kaikki viimeisetkin pisarat irti oleva mehutus? Miksi tahto valtaan kuin vaikkapa hedonismi?

Nietzschen filosofian suuren mörön muodostaa nihilismi. Nietzsche näkee nihilismin juuria jokaisessa asiassa. Rauhassa nautiskellen tehty hiihtolenkki ilman viimeisiä mehuja irrottavaa loppukiriä merkitsee Nietzschelle tunteen ja tahdon palottomuutta. Leppoisa lenkkeilijä ei ole nietzscheläistä dynamiittia vaan halpaa ja mautonta vehnäjauhomakkaraa. Leppoisa lenkkeilijä on eloton ja heikkotahtoinen vätys, joka todennäköisesti antaa periksi kaikille elämän vastoinkäymisille ja lopulta kumoaa kurkkuunsa myrkkypikarin todeten Sokrateen lailla elämän olevan vain väsyttävä ja rasittava pikkutapahtuma. Nietzschen arkipsykologinen sointu, kuten Nietzsche asian sanoisi, on siis nihilismin värjäämää.

Koska Nietzschen maailma on nihilismin värjäämä tulee siitä samalla dikotominen. Nietzschen issue pakottaa hänet polarisoimaan maailman voimakkaisiin ja heikkoihin tahtoihin. Kaikki mikä perustuu voimakkuuteen ilmentää tahtoa valtaan ja on siis hyvää sinänsä. Kaikki mikä syntyy heikkoudesta on nihilismiä ja siis huonoa sinänsä. Jako on ehdoton. Elämää puolustava Dionysos asettuu kuolemaa edustavaa Kristusta vastaan. Kysymys on siis lopulta elämästä ja kuolemasta. Joko viimeiset ihmiset tai yli-ihminen.

Miten erilaisista aste-eroista ja hienouksista alati puhuva filosofi voi lopulta langeta tämänkaltaiseen olkinukkemaiseen vastakkainasetteluun?

Sanotaan nyt vain näin, että Nietzschellä oli vakavia issueita nihilismin kanssa.

Oliko Nietzsche postmodernisti?

"Lilleri Lalleri laudalla makasi. Lilleri Lalleri laudalta putosi. Ei ole sellaista miestä Suomen maassa, joka Lilleri Lallerin parantais."

Näillä sanoilla äitini täti kertoi minulle lapsena kansanlorumaisen arvoituksen, jonka juuret palautuvat englanninkieliseen 1800-luvun alkupuolen loruun. Loru Lilleri Lallerista on eräänlainen kasvatuksellinen arvoitus, jonka yhtenä tarkoituksena lienee valmistaa lapsia kohtaamaan elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä. Joitain asioita ei vain voida korjata.

Nietzschen ajattelun ja postmodernismin ydin on yhteinen. Maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Elämän ytimessä on ristiriita, jota ei voida koskaan sovittaa.

Nietzschelle ristiriita paljastuu erityisesti ihmisessä. Yksi on monta. Yksilö on moninaisuus, joka pitää sisällään ristiriitaisia tarpeita ja toiveita. Tätä kautta jokaiseen haluun, toiveeseen ja tavoitteeseen liittyy vastustusta. Nietzschelle ihminen on viettien kudelma ja jokainen vietti yrittää vallata isäntänsä mielen ja synnyttää oman mielensä mukaisen toiminnan.

Verrattuna Nietzschen eläimiin sijoittaman lähes olemattoman ristiriidan, Nietzschen ongelmaksi muodostuu ihmisessä kasvava sairaus. Meissä on kasvava määrä erilaisia viettejä. Vaikka vieteillä on herramainen tahto ja ne tahtoisivat alistaa isäntänsä palvelukseensa ei se onnistu nykysin yhtä hyvin kuin ennen, sillä ulkoinen ja sisäinen paine eli tahto valtaan uhkaa heikentyä ihmisessä. Nietzschelle ihmisen tietoisuusvietti on synnyttänyt uudenlaisen nihilistisen tahdon valtaan, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kääntää ihminen pois elämästä.

Nietzschen poliittisena projektina oli puolestaan puolustaa elämän biologista tahtoa valtaan ja asettaa se tietoisuusvietin luomaa nihilististä tahtoa valtaan vastaan. Vaikka viettien moninaistuminen merkitseekin ihmisessä sairautta voi niistä kutoutua suurempi terveys, kun yhä uudet vietit luovat ihmiseen variaatiota ja sitä kautta ihmisen suuruus kasvaa. Ihminen voi olla kuitenkin ainoastaan silloin terve, kun tuo variaatio on sulautunut osaksi kokonaisjärjestelmää. Vasta tällöin yksilö on voittanut itsensä ja kasvanut itseänsä suuremmaksi yli-ihmiseksi.

Zarathustra sanoo: "ihminen on eläimen ja yli-ihmisen väliin viritetty tie kuilun yllä".

Ihminen ei siis voi palata muutamien viettien ohjaamaksi eläimeksi. Ihminen ei voi myöskään pysähtyä ihmisyyteen, sillä moninaisuus uhkaa tiputtaa ihmisen narulta kohti tyhjyyden ja nihilismin kuilua. Ihmisen on astuttava eteenpäin kohti yli-ihmisyyttä, jolloin pluralistiset vietit on pakotettu järjestykseen ja ihminen kasvaa terveyden ja sairauden välillä yhä suuremmaksi ja voittaa siten aina itsensä. Itseksi tuleminen on siis yhä suuremmaksi, voimakkaammaksi ja sisäisesti vahvemmaksi tulemista. Yli-ihmisessä elämän perimmäinen ristiriita ratkeaa kun erilaisten viettien ahdas puristus pakottaa ne järjestykseen ja sairaudesta tulee sublimoitua. Sairaus siis "poistuu" kun ihminen yhä varmemmin tietää mitä "hän (vietit) tahtoo".

Konservatiivisen tulkinnan mukaan postmodernistit puolestaan ratkaisevat elämän perustassa olevan ristiriidan syleilemällä moninaisuutta. Nietzschen hitlermäinen yli-ihmisprojekti korvataan emansipoituneella nihilismillä. Postmoderni yli-ihminen syleilee ja tasa-arvoistaa kaikki vietit samanarvoiseksi. Postmoderni yli-ihminen on Nietzschen Zarathustrassa kuvaama skitsofreninen aasi, joka vinkuu kaikelle JAA. Lopussa kuitenkin käy niin, että leijonat popsivat aasit poskeensa ja aasien impotenssiin johtanut aikakausi saa päätöksensä.

Oliko Nietzsche siis postmodernisti? Jos postmodernismin määritelmässä pitäydytään ainoastaan siihen, että sovitusta ei ole ja elämän ytimen muodostaa ristiriita, Nietzschen voidaan sanoa olleen ehdottomasti yksi ensimmäisistä postmodernin ajattelusuuntauksen edustajista. Jos postmodernismiin lisätään eettinen määre, että sovituksen ollessa mahdoton, täytyy moninaisuus ottaa eettiseen syleilyyn, ei Nietzsche enää ole postmodernisti. Tätä kautta ajateltuna Nietzschen tahto valtaan -ontologia asettuu postmodernismin pluralismin ontologiaa vastaan ja erilaisista ontologioista seuraa vastakkaiset eettiset käsitykset. Nietzschen voidaan sanoa olleen postmodernisti vähän samaan tapaa kuin kolikolla voidaan nähdä olevan kaksi eri puolta. Nietzsche siis on ja ei ole postmodernisti, mutta käypää valuttaa yhtä kaikki.

Reflektiota vastaan?

Vaikka Nietzsche painottaa filosofiassaan, että on syytä epäillä onko vastakohtia tai vastakohtapareja - kuten totuus ja erhe, itsekkyys ja epäitsekkyys, hyvä ja paha - ollenkaan olemassa (HP §2). Vaikka elämä olisikin vääristynyt ja kieroutunut eri perspektiiveistä nähtynä useille eri tarkastelutasoille ja pinnoille, jotka ovat yhteismitattomia, voidaan vastinparien avulla nostaa esiin aste-eroja myös nietzscheläisen perspektivismin maailmassa. Asetetaan siis aluksi vastinparit ja tarkastellaan mitä puolta Nietzsche filosofiassaan kannatti. Ongelmana on tietysti, että Nietzsche puhui usein saman asian puolesta että sitä vastaan. Mutta ehkäpä siinä piileekin Nietzschen ajattelun tulkitsemisen haasteellisuus. Lähestyikö Nietzsche ajattelussaan samaa pistettä eri suunnista ja eri tasoista kolmiulotteisessa käsiteavaruudessa vai oliko hän vain epäkoherentti ja traaginen hahmo, jonka filosofiasta voi repiä irrallisia mielipiteitä suuntaan tai toiseen ja Nietzschen filosofia toimii eräänlaisena musteläiskätestinä, joka kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin tekstistä? Paljon on siis pelissä, joten käydäänpä asiaan.

Huolettomuus ja vakavuus.

Lapsien voidaan sanoa yleisesti ottaen olevan huolettomia. Lapsista huokuu iloisuus ja vallattomuus ja lapset ovat aina liikkeessä. Liikkeen kautta surut koostuvat hetkittäisistä sattumista ja ne vaipuvat yhtä nopeasti unholaan kuin ne saivat alkunsakin. Huolettomuus ja päätön meno tai aivot narikkaan -asenne kulkevat siis käsi kädessä. Huolettomalla yksilöllä onnen perusta on itsessä ja kaikessa siinä kauneudessa mikä maailmasta löytyy. Lapselle pieni kivi, nallekarhu tai rätti voivat olla korvaamattomia aarteita. Huolettoman lapsen onnen perusta on sisältä kumpuava arvojen ja merkitysten maailma. (Lapsi on yksi keskeinen käsite Nietzschen Zarathustrassa).

Aikuiset sen sijaan ovat usein kovin vakavia. Suruttomat ja huolettomat lapsuuden päivät ovat korvautuneet jatkuvalla huolella. Huoli ja vastuu pistävät puolestaan ajattelemaan. Huvittelun sijaan aikuisien elämään kuuluu ennen kaikkea vakavuus, totisuus ja raskasmielisyys. Vakavalla yksilöllä onnen perusta on aristoteelisessa tragediassa. Vakava ihminen ajattelee kaikkea maailman kurjuutta ja kärsimystä ja onnellisuus perustuu siihen kun ei itse joudu sitä kaikkea kestämään ja kärsimään. Vakavan ihmisen ilo ja onni ovat luonteeltaan reaktiivisia, sillä ne tarvitsevat aina vertailupisteen, josta käsin oma tilanne näyttää paremmalta.

Tällä tavoin ronskisti stereotypisoimalla Nietzschen amor fati ja lapsien ihailu puoltavat ensimmäistä painotusta. Nietzschen tragedia ei ole aristoteelista katharsista, vaan yhdessäoloa maailman traagisen luonteen kanssa (ks.esim. EH). Päätön meininki on dionyysista tragediaa parhaimmillaan.

Tietoinen reflektio vai alitajuiset impulssit

Ongelmallisen tällaisesta vastakkainasettelusta tekee se, että Nietzcshelle suurin osa tietoista ajattelua perustuu vaisto-toiminnoille eikä tietoisuus ole näin ollen vastakohta tiedostamattomalle. Ei Minä voi koskaan ajatella, koska ajatus tulee tietoisuuteen silloin kun ajatus tahtoo. Ei ole mitään maagista transsendenttia tietoista Minää, joka kutsuisi ajatuksia tyhjyydestä käsin luokseen. Minä tai tietoisuus on vain tautologia. "Ajattelua on ja sen vuoksi on ajatuksia" (ks. HP; WP). Se, että on ajattelua ei tarkoita, että meillä "ajattelevilla olioilla" olisi mitään hajuakaan siitä syystä, jonka vaikutuksena ajatukset tietoisuutemme peiliin heijastuvat. Tietoisuus on eräällä tapaa ainoastaan viimeinen päätepiste, jonne jotkut ajatukset päätyvät, mutta matkalla on käyty monenlaista kamppailua ruumiissamme siitä, mitkä ajatukset pääsevät päätepysäkille asti.

Vaikka emme pääsisikään edes Descartesin lausumaan viimeiseen varmuuteen kiinni, vaan ajattelunkin taustalla oleva subjekti katoaa Jumalan tavoin käsityskykymme tuolle puolen, voidaan kuitenkin jälleen tarkastella Nietzschen suhtautumista tietoisuuteen ja alitajuisiin voimiin. Tietoisuudesta voidaan kuitenkin puhua, sillä se on peili, josta ajatukset heijastuvat näkyviksi ja tulevat sitä kautta uudenlaisen muistiin perustuvan käsittelyn alaisiksi.

Nietzsche ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa tietoisuuden ja tiedostamattoman kamppailuun ja asettuu systemaattisesti tiedostamattoman eheyttä ja voimaa luovalle puolelle. "Ei tietoisuuden lisääminen ole maali, vaan voiman määrän lisääminen" (WP §711; ks. myös §707). Nietzschelle tietoisuus on sairas ja se laajenee yhä suuremmaksi, jolloin tietoisuuden päätepysäkille saapuu yhä suurempi määrä ristiriitaisia ja eripuraisia tahtoja. "Jokainen täydellinen teko on puolestaan tiedostamaton" (WP §289). Nietzschelle arvo ja arvokas toiminta perustuvat lapsen huolettomaan aktiivisuuteen. Tietoisuuden kautta nousevat arvot nojaavat puolestaan vakavuuteen ja niihin piiloutuu tietynlaista sairaalloisuutta, sillä tietoisuusaffekti astuu tällöin ruumiillisuuden ulkopuolelle ja tavoittelee puhdasta objektiivisuutta yrittämällä karistaa itsestään kaiken muun affektiivisen viettiperustan (WP §423). Kun tietoisuusaffekti pääsee vallan kahvaan on seurauksena sisäinen arvotyhjiö ja toiminnasta tulee aikuismaista reaktiivisuutta. Tätä kautta tietoisuusaffekti on yksilön ulkoisen maailman eli lauman edustaja. Kun lauma pääsee yksilössä ääneen tulee yksilöstä itsestään vieraantunut nahjus. Lapsesta lähtöisin oleva ruumiillinen tai fysiologinen pathos löytää puolestaan ilon ja arvokkuuden sitä edes tiedostamattaan (ks. WP §68; §439; §440). Jokaisessa intohimossa on Nietzschelle jo aste järkeä ja yksilö tietää tiedostamattaan sen mikä on hänelle parasta (WP).

Nietzschelle tietoisuus ja vakavamielinen ajattelu ovat paradoksaalisia työkaluja, sillä mitä filosofia yleensä ottaen on muuta kuin vakavamielistä ajattelua. Se, että jokainen filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna on Nietzschelle selviö, vaikkakin hän usein ajattelee muiden filosofien tapaan, että juuri hänen (tahto valtaan) -filosofiansa yltää totuuteen. Tämä johtuu tietysti siitä, että tahto valtaan -filosofiassa jokainen "filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna". Tahto on puolestaan kompleksinen affekti- ja viettikokonaisuus, jossa ajattelu ja liike perustuvat käsky- ja alistussuhteisiin. Tässä mielessä käsite tahto korvaa käsitteet tietoisuus ja tiedostamaton, sillä ei ole olemassa kuin tahto, joka saa liikkeen aikaan valtaamalla ja alistamalla toiset tahdot palvelukseensa. Se, että juon tässä kirjoitellessani mehua, tarkoittaa että mehutahtoni on vallannut vesitahtoni alistukseensa. Se, etten juo kahvia, johtuu siitä, että kahvitahtoni ei ole koskaan päässyt hallitukseen, vaan istuu surkeana ja voimattomana oppositiossa.

Ongelmana kuitenkin on, että miten Nietzsche voi ylistää filosofiassaan huoletonta lapsen "ajattelu"maailmaa, kun filosofia on luonteeltaan reflektiivistä toimintaa. Filosofiassaan Nietzsche ensin reflektoi itse kovasti lukijoilleen viestittämiä ajatuksia ja lukija puolestaan sen jälkeen pureskelee lukemaansa. Nietzsche koki olevansa kasvattaja, jonka tehtävänä oli nostaa kykeneviä ihmisiä näkemään hänen laillaan tietoisuuteen kietoutuvia ongelmia, mutta filosofisen kasvattajan välineenä voi olla ainoastaan tietoisuuden ristiriitaisuuksien lisääminen ja perspektivistinen pohdinta sekä lukijan että kirjoittajan osalta. Piiloutuisiko tähän kohtaan jokin salaisuus Nietzschen filosofiassa?

Salaisuutta voitaisiin lähteä purkamaan yli-ihmisen käsitteen kautta. Yli-ihminen on Nietzschen korkein tavoite ja yli-ihmisen voitaisiin puolestaan sanoa olevan sekä lapsi että aikuinen, skeptikko ja aito sekä reflektoiva ja päätön. Yli-ihminen on olento, jonka sisällä on suurin mahdollinen määrä ristiriitaisuuksia tietoisuuden peilissä ja samaan aikaan hänellä on lapsen aktiivinen kyky luoda arvoja. Yli-ihminen on siis tietoisuuden välityksellä reaktiivisessa suhteessa sekä sisäiseen että ulkoiseen ympäristöönsä että tiedostamattoman välityksellä aktiivisessa suhteessa omiin vaistoihin ja affekteihin. Yli-ihminen on siis tasapainoinen yksilö, jonka tahto on äärettömän laaja (koostuu siis monista tahdoista), mutta se on hierarkkisesti määräytynyt. Yli-ihminen on siis pluraali, mutta pluralismi voi toimia ainoastaan hierarkkisessa järjestelmässä. Tuon hierarkkisen järjestyksen luominen tai takominen on kuin taideteoksen väsäämistä. Mutta keskeinen tekijä taiteen luomisessa on Nietzschelle kyky tehdä sitä ilman tietoisuuden ohjausta. Kun tietoisuus pidetään puhtaana kaikista ulkoisista pakotteista ja lauman äänestä, löytyy järjestystä luova ihanne tiedostamattoman syövereistä.

Loppuun voisi siis sanoa, että Nietzschelle tietoisuus on väline, jonka avulla ihminen voi kasvattaa kokoaan (tahtojen määrää). Tiedostamattomat affektit ovat puolestaan ne, jotka laittavat rakenteen järjestykseen. Juomien kohdalla tämä on helppoa. Vesi on ihan ok, mehu on usein parempaa, mutta kahvi maistuu aina kuralta. Kun kysytään suurempia kysymyksiä, kuten "mitä haluat elämältäsi?" tai "mikä on tavoittelemisen arvoista?" voi kysymykset jäädä ilman vastausta. Lapselta vastaukset tulevat yleensä kuin tykin suusta, mutta entäpä me aikuiset?

Jumala on kuollut, nyt tahdon yli-ihmisen elävän

Jumalan kuoleman standardiesityksiä on jo niin monia, että tässä blogissa ajattelin esittää asiat vähän suorasukaisemmin. Jumala on kuollut, mutta ihmisen olisi elettävä. Mitä Jumalan kuolema tarkoittaa?

Sekularismia.

Mitä sekularismi tarkoittaa?

Sekularisaatio liitetään yleensä länsimaisiin yhteiskuntiin ja tätä puhutaan länsimaisten utopioiden kuihtumisesta. Länsimaisten utopioiden taustalla oleva kristillinen maailmankatsomus on sekularisaation seurauksena menettänyt oman elämän suuntaa ja päämääriä selittävän moraalisen voimansa ja se on enemmän tai vähemmän latistunut seuraavana esiteltäviin teeseihin.

1. Let's make some money! Ajatuksen on tiivistänyt Oscar Wilde kun hän totesi, että "An economist is a man who knows the price for everything and the value of nothing". Jumala on kuollut. Kaikki on enemmän tai vähemmän pinnallista vouhotusta, mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Ekonomistin motto: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some money!"

2. Let's make some babies! Tai no jos ei itse lapsia, niin harjoitetaan ainakin lasten tekemistä. Ajatuksen tiivisti muutama vuosi sitten YLE:n dokumentissä esitellyt pohjois-karjalaiset miehet, joista toinen totesi jotenkin näin: "kun olin nuorempi, niin setäni totesi, että pillun päällä se maailma pyörii. Ja nyt kun ikää on tullut lisää, niin täytyy todeta, että PILLUN PÄÄLLÄ SE MAAILMA PYÖRII!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some babies!"

3. Let's make some maksakirroosi! Jos ei raha tai seksi kiinnosta tai on luonnon lotossa saanut vähän huonomman arvan käteen, niin kuningas Alkoholi pelastaa edes hetkeksi. Kuten Eput laulaa, reitti voi olla ojasta allikkoon: "työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some maksakirroosi!"

Jos länsimaisista utopioista on jotain jäljellä, niin sekulaarissa kulttuurissamme nuo kolme tekijää nousevat esiin. Muita ehdokkaita voi tietysti esittää, kuten let's eat! Live beautiful, die young! tai let's collect some panties!, kuten Japanissa on tapana. Yhteistä kaikille ihanteille on kuitenkin tietynlainen kylmyys ja värittömyys, mitkä vaivaavat noiden pinnallisten tavoitteiden alla. On kylmempää kuin ennen Jumalan kuolemaa ja sekulaarin kulttuurin edustajina lähes jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa Jumalan surmaamaan. "Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat" (Iloinen Tiede §125)?

Tässä yhteydessä sitten yleensä törmätään sarjaan Don Quijoteja ja Sancho Panzoja (jollaiseksi minuakin on lehtorin toimesta tituleerattu), jotka löytävät vieraantumiseen syyn yllä kuvatuista ilmiöistä. Aapo Riihimäki esittää teoksessaan Nietzschen Arvoitus, että rahan palvonta on syy vieraantumiseemme. Yhtä lailla voisi kysyä, onko vieraantumisemme syy rahan palvontaan? Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, jotka taistelevat puolestaan kulttuurin yliseksualisoitumista vastaan ja toiset sen puolesta (Herbert Marcuse). Rasvainen ruoka, mainonta ja liikalihavuus nostattavat myös tunteita. Kaikille on taustalla paljon humaaneja ajatuksia ja toiveita, että edes Jumalan varjosta voitaisiin saada jotain irti. Tätä joukkiota voisi kutsua vaikkapa nietzscheläisiksi humanisteiksi. Jumala on kuollut, mutta ihmisyys voittaa kyynisyyden.

Nietzscheä ei voi kutsua kuitenkaan kovinkaan suureen ääneen humanistiksi. Eipä häntä voi kutsua kyyniseksikään. Hän ottaa kuitenkin filosofisen tuotantonsa puolivälissä lopulliseksi päämääräkseen Jumalan varjonkin hävittämisen (Iloinen Tiede §108). Mikä oli Nietzschen ratkaisu?

Yksityishenkilönä Nietzschen ei voida sanoa täyttäneen nykyisen sekulaarin maailmaan kolmea hegemonista päämäärää, vaan hän oli absolutisti erakko, joka eli enimmäkseen vähäisillä varoillaan pienissä vuokratiloissa. Elämässään Nietzsche tahtoi löytää oman ja omimman korkean päämäärän ja ihanteen, jota palvoa. Päämäärän löytänyt ihminen on puolestaan "oikeudenkin eikä vain tekojensa ja tuomariensa yläpuolella" (IT §267). Aktiivinen nihilisti ei etsi sovinnaisuutta, vaan kamppailua, haastetta ja sotaa. Yli-ihminen vetää rajat ympärilleen ja julistaa, että tällainen Minä olen ja minuudestani en luovu, enkä käy kauppaa. Yli-ihminen ei tarvitse sovinnaisuutta, vaan sanoo asiat suoraan niinkuin ajattelee, eikä pelkää riitoja tai kiusallisia tilanteita. Vaikka Jumala on kuollut ja maa on kadonnut jalkojen alta, yli-ihminen kykenee perustuksen luomaan ja julistamaan, että tässä seison enkä muuta voi! Yli-ihminen ei ole kuitenkaan mikään pelle, joka tekee sopimattomia asioita, vain sen tähden, että niiden katsotaan olevan sopimattomia. Rémi Gaillardin motto: "C'est en faisant n'importe quoi qu'on devient n'importe qui" ei ole yli-ihmisen motto.