Tahto valtaan ja etiikka

Tahto valtaan (Wille zur Macht) on yksi avain Nietzschen kokonaisfilosofian ymmärtämiseen. Nietzschen filosofian voidaan sanoa hyvällä syyllä tahto valtaan -metafysiikaksi (Heidegger Holzwege, 229; Richardson, Nietzsche's system). Jotta tahdon valtaan etiikkaan päästään käsiksi, on syytä paneutua ensin vielä kerran tahto valtaan -ontologiaan.

Mitä tahto valtaan -ontologia on?

Tahtoa valtaan -ontologian keskeinen elementti on niukkuus. Nietzschen maailma on nollasummamaailma. Analogia löytyy vaikkapa tietokoneista. Laskutoimitukset koostuvat nollista ja ykkösistä. Näin ollen tietokoneen toimivuus pohjautuu nollien ja ykkösten hetkellisiin tiloihin. Tietokoneessa ei voi olla tilaa 0,5.

Nietzschen tahto valtaan -ontologia nojaa näkemykseen, jossa elämän perimmäinen geneettinen koodi on tällainen nollien ja ykkösten summa. Näkyvä todellisuus on erilaisten voimien (joilla on sisäinen tahto) keskinäistä kamppailua siitä, mikä voima saa manifestoitua elämän näköisekseen ja alistettua toiset voimat alleen. Se, että minulla on kädet ja niiden päässä sormet, jotka mahdollistavat tämän blogin kirjoittamisen, tarkoittaa, että niiden synnyttämiseksi on ollut olemassa voima, joka on tahtonut materiasta luoda tällaiset välineet. Elämän genetiikka on siis erilaisten tahtojen välistä vuorovaikutusta ja kamppailua, joiden kautta elämän koodia kirjoitetaan. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että Heidegger näyttäisi käyttävän metafysiikassaan mallikkaasti hyväkseen Nietzschen tahto valtaan käsitettä korvaten sen yksinkertaisesti käsitteellä ’einen Hinweis auf die Eigentümlichkeit’ ja jalostamalla ajatuksia heideggerilaisen pyörityksen tavoin eteenpäin. Tämä ’omituisuus’ luo organismeja ja elämää. (ks. erit. Heidegger The Fundamental Concepts of Metaphysics 1995, 218—238.))

Tietokone metafora toimii myös aktiivisten reaktiivisten voimien yhteydessä. Aktiivista voimaa tai "herravoimaa" voidaan kuvata pyrkimyksellä kohti tilaa 1. Aktiivisilla voimilla on positiivinen projekti, sillä ne pyrkivät jalostamaan ja kohentamaan materiaa oman aktiivisen sisäisen tahtonsa mukaisiksi. Aktiivisia voimia voitaisiin kutsua synnyttäviksi voimiksi. Aktiivinen voima synnyttää kovassa paineessa hiilestäkin timantin.

Reaktiiviset voimat puolestaan pyrkivät kohti tilaa 0. Nietzschelle reaktiivisten voimien tahto valtaan näyttäytyy siis pyrkimyksenä kohti neutraalia olemattomuutta tai se on liikettä kohti negatiivista ja alhaista. Reaktiiviset voimat vastustavat kaikkia aktiivisia pyrkimyksiä luoda ja synnyttää maailmaan jotain uutta. Reaktiivisille voimille olemassaoleva on vastalause kaikkea sitä kohtaan mikä ei ole olemassa. Se, että minulla on kädet, joiden viisihaaraiset sormenpäät näpyttelevät näitä näppäimiä, tarkoittaa samalla, että monet erilaiset ja pluralistiset potentiaalit ovat joutuneet väistymään näiden tappien tieltä ja aktualisoituneiden sormien taustalla oleva elämän voima tai tahto valtaan on alistanut ja lannistanut geneettisen koodin oman herramaisen tahtonsa alistukseen.

Tahto valtaan etiikkana.

Tahto valtaan -ontologin pohjalta Nietzsche tahtoo luoda uutta etiikkaa. Arvojen uudelleen arvioiminen tarkoittaa, että Nietzschelle aikalainen yhteiskunta ylisti reaktiivisten voimien ylläpitämiä arvoja ja täten ne tulisi korvata aktiivisten voimien edustamilla arvoilla. Tämä ei tarkoita, että ihmisten yksinomaisina motiiveina olisi vallantahto (huom. erotuksena tahdosta valtaan). Wille zur Macht voitaisiinkin kääntää muotoon tahto voimakkuuteen, jolloin esiin nousisi erityisesti termin muotoa luova elementti. Tätä kautta tarkasteltuna tahto valtaan -etiikan päämääränä on muokata elämää korkeimpaan potentiaaliinsa. Elämä muuttaa alati muotoaan, mutta edistystä on kun päästään yhä “suurempaan valtaan ja se toteutetaan aina lukuisten pienempien valtojen kustannuksella. ‘Edistyksen’ suuruuden mittana on kaiken sille välttämättä uhrattavan määrä.” (Moraalin alkuperästä §12 69; vrt. Wille zur Macht §982.) Ehkäpä näistä kaksisormijärjestelmän sormista siis jonain päivänä vielä kuoriutuu kymmensormijärjestelmän hanskaavat korkeampaan potentiaaliin kehittyneet virtuoosisormet. Se, että sormista hiotaan yhä paremmin hommansa osaavat näyttäytyy Nietzschelle normatiivisena ja positiivisena elementtinä, vaikkakin reaktiiviset voimat keittiöstä voivatkin jurputtaa, että taas on tullut kulutettua tietokoneen ääressä tuntikausia, vaikka samaan aikaan olisi voinut harjoittaa myös ruoanlaittotaitojen petrausta.

Tahto voimakkuuteen ilmenee myös mielenä (Sinn). Mieli on tahdon valtaan lopputulos ja samalla eri voimia liikuttava (sisäinen tahto). Yksi mieli koostuu näin ollen monista mielistä, mutta mieli kuten myös ihmisen mieli (joka on kaikkea muuta kuin pelkästään tietoinen itsestään) on synteettinen monien mielten kokonaisuus, joka näyttäytyy eheytenä. Todellisuudessa eheys on vain hierarkkinen kokonaisuus, jossa heikommat (mielet) ovat sublimoituna ja niiden ääntä kuunnellaan kuten hallitus kuuntelee oppositiota (se ei ymmärrä sitä, eikä tahdokaan ymmärtää, sillä opposition ääni ei kuulu sen perspektiiviin). (ks. blogiteksti oleminen ja tuleminen.) Reaktiiviset voimat sen sijaan eivät vahvista mielen kokemusta, vaan seurauksena voi olla monien mielten anarkia (skitsofrenia) tai mielettömyys (Sinnlosigkeit) eli nihilismi. Voimakas mieli voidaan ymmärtää ennen kaikkea voimaantuneena mielenä, jolloin yksilöstä heijastuu myönteisyys, iloisuus, luottamus, itsearvostus ja erilaisuus näyttäytyy positiivisena taistelun osapuolena tai olankolautuksella sivutettavana seikkana eikä uhkana omalle identiteetille. Eheä ja voimakas mieli on Nietzschen arvohierarkian huipulla ja eheys on aina ilmausta terveestä itsekkyydestä oli sillä taustanaan sitten millainen päämäärä hyvänsä. Voimakkalla mielellä on siis vankka ja terve minäkuva. (vrt. blogiteksti Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates.)

”Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen” (Antikristus §6).

"Moraalin kielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lähimmäisenrakkaus ja elämänsä omistaminen muille ihmisille voivat toimia puolustuksena ja pitää todellisuudessa yllä mitä suurinta itsekkyyttä. Vastoin kaikkia käsityksiäni ja asettamiani sääntöjä asetun tässä poikkeustapauksessa ’epäitsekkäiden’ vaikuttimien puolelle, sillä ne palvelevat tässä yhteydessä itsekkyyttä, itsensä kehittämistä.” (Ecce Homo (§9 54—57.)

”[A]nkaran itsekkyyden (pelkkä sanakin on jo parjaava) on nähty saavan alkunsa pahuudesta, vaikka itsekkyys on perin juurin tarpeellista ihmisen hyvinvoinnille. Toisaalta tyypillisiä alennustilan ja ristiriitaisuuden merkkejä; ’itsensä kadottamista’, tasapainonsa menettämistä, ’persoonasta luopumista’ ja ’lähimmäisenrakkautta’ on pidetty korkeampien arvojen ilmentyminä – oikeammin sanottuna niistä on tehty arvoja sinänsä! (…) Itsestään luopumisen moraali on ainoa mitä tähän mennessä on opetettu (…) Moraalin määritelmä kuuluu näin: moraali on dekadenttien keksimä omituisuus, jonka salaisena tarkoituksena on toimia heidän kostonaan elämälle – ja se toimii. Pidän tätä määritelmää suuressa arvossa.” (EH 153).

Tässä nyt ei vielä näyttäisi olevan suurempia ongelmia. Nietzschen lukijalle ongelma nousee esiin siinä vaiheessa kun takastellaan Wille zur Machtin tahto valtaan puolta voimaantumisen sijaan. Mitä tarkoittaa kun voimaantumiseen pyrkivää ihmistä tarkastellaan poliittisena toimijana muiden ihmisten parissa?

Wille zur Macht on poliittisena ilmiönä ennen kaikkea valtaistumista. Sisäisen voimaantumisen prosessin ohella kyse on yhteiskunnallisesta vallan jaosta. Valtaistumiseen kuuluu, että yksilö pystyy ajamaan omaa näkemystään yhteiskunnallisella pelikentällä. Vapautunut ja voimaantunut ihminen tahtoo siis saada äänensä kuuluviin, vaikka se olisi ristiriidassa vallitsevan konsensuksen kanssa. Valtaisunut ihminen ajaa omaa näkemystään hyvästä, vaikka jääräpäisestikin eteenpäin. Se tarkoittaa, että kamppailujen seurauksena tulee olemaan aina voittajia ja häviäjiä. Yhteiskunta ei voi myöskään paeta nollasummapeliä, vaan elämä on aina joidenkin voimien hierarkkisessa alistuksessa. ”’Elämä elää aina toisen elämän kustannuksella’” (Wille zur Macht §369). Tämä taas tarkoittaa, että ”jokaisen toisenlaisen olemisenmuodon täytyy taistella vaivalloisesti sen (hallitsevan "ihmisen ideaalin") ohessa, jonain sallittuna, muttei olemassaolon tarkoituksena” (Tragedian synty osa18).

Tätä linjaa jatkamalla päädytään helposti Foucault'n ja kumppaneiden kautta postmodernismiin, josta näytteenä Connollyn kuvaus vallitsevasta ideaalista. Liberalismin muotoa luova vastaus alistussuhteisiin on ”sulattaa [pluralismi] yhteiseksi hyväksi, joka mahdollistaa jokaisen toiseutta edustavan muodon muokata itseään, kunnes se sopii rationaalisen yhteisön kehyksen sisään (…) Kansalaisliberalismi vaalii normalisaatiota epäpoliikan ja pehmeän assimilaation kautta. Se vähintäänkin on sen määrittävä ideaali, standardi, jonka pohjalta todellisuutta määritellään ja jonka kautta se on valtuutettu määrittelemään vallitseva tilanne pirstaleisena, identiteetin puutteena ja vieraantumisena.” (Connolly Identity\Difference 1991, 88.)

Liberaali postmoderni vasemmisto lukee Nietzscheä usein tässä kohtaa niin, että Nietzsche vapauttaa ihmisen kaikista alistussuhteista. Nietzsche paljastaa pluralismin eheyden alta ja etiikan tehtävänä on syleillä tätä moneutta. Vaikka muotoa ja sen seurauksena syntyviä alistussuhteita ei koskaan voida päästä karkuun näyttäytyy postmoderni-Nietzsche pelastajana, joka päästää meidät pahasta. Foucault'n, ja hänen perillistensä, lukutapa nostaa esiin Nietzschen postmodernit elementit, jolloin Nietzschen etiikka ei ole enää oikeastaan kovaa tahto valtaan -etiikkaa, vaan pehmeää pluralismin etiikkaa. Yksilö on päämäärä ja maali, jolloin yhteisö on vain väline yksilön vapauksien maksimoijana, vaikka Connolly nostaakin yllä esiin siihen sisältyviä ongelmia.

Onko tahto valtaan -etiikka siis puhtaasti egoistista ja liberaalin individualismin puolustamista vai olisiko Nietzsche sittenkin enemmän poliittinen ajattelija, jolloin tarkastelunäkökulma olisi ensisijaisesti yhteiskunnasta käsin, ei yksilöstä käsin?

Nykyään on jokseenkin selvää, ettei Nietzsche omassa filosofiassaan valinnut Foucaultin löytämää pluralismin polkua, vaikka se sieltä voidaan lukea. Nietzschen tahto valtaan -etiikka suosii aktuaalisia hierarkioita, jolloin Foucault'n projekti näyttäytyy puhtaan reaktiivisena, viimeisten ihmisten nihilistisenä projektina. (vrt. Gemes Postmodernism's Use and Abuse of Nietzsche 2001.) Derridan dekonstruktiivinen ihminen olisi Nietzschelle yli-ihmisen irvikuva. Derridan dekadentti ihminen ei olisi voimaantunut, eikä valtaistunut, vaan kristilliseen tapaan heikoksi tullut moneus. Nietzschen mukaan heikoksi tullut ihminen on tyytymätön lähes kaikkeen ja hän tahtoo kostaa toisille oman surkean olotilansa. Tällainen ihminen on Nietzschelle käännetty raajarikko, koska hänen vammansa sijaitsee mielessä. Kun mieli on "rikki" täytyy paha olo kostaa maailmalle tavalla taikka toisella.

”Joka on tyytymätön itseensä, se on alati valmis kostamaan sen: me toiset joudumme hänen uhreikseen, ellemme muuten, niin siten, että meidän täytyy aina sietää hänen rumaa näköänsä” (Iloinen tiede §290).

Heikoksi tulemisen logiikkaa voidaan ymmärtää. Jos ihminen ei jousta nollasummamaailmassa yhtään periaatteistaan, joutuu toinen ihminen puolestaan joustamaan. Jos kaikki ovat erittäin joustavia on elämä pehmeämpää, sopusointuisampaa, turvallisempaa ja vaivattomampaa. Näin olemme jälleen valintatilanteen edessä. Heikoksi tuleminen on eräällä tapaa eettisempää, koska siinä toinen on päämäärä ja kristillinen moraali kehoittaa siksi joustamaan. Arkipsykologille heikoksi tulemisesta on seurauksena monenlaisia ihmisen tyyppejä, joista tässä kaksi. 1) Heikoksi tullut ihminen voi olla myötäkärsimyksen ihminen ja maallinen nihilisti, jonka alati kostea silmäkulma kielii elämän raskaudesta ja kärsimyksestä. Myötäkärsimyksen ihminen ei osaa koskaan pitää puoliaan,vaan taipuu. 2) Nietzschelle kristillinen moraali tuo mukanaan myös yleensä sisäisen hajaannuksen. Moraali heikennyttää eikä anna valtaistumisen kokemusta. Voimakkaan moraalin omaava ihminen on Nietzschelle surkea itsetön (Selbsloss) dekadentti. Connolly (1991, xix) nostaa saman asian esiin: “toimiaksemme eettisesti, tarkoittaa usein sitä, että asetamme osan identiteetistämme kyseenalaiseksi, mutta jos asetamme liian paljon identiteetistämme kyseenalaiseksi yhtenä ajankohtana, merkitsisi se samalla sitä, että menettäisimme perustan, jonka pohjalta eettinen toimintamme ponnistaa.” (vrt.blogiteksti Nihilismi, vieraantuminen ja moraali.)

Connolly yrittää ratkaista yllä mainitun ongelman painottamalla vasemman laidan ratkaisua ja hän kaivaa Nietzschen ajattelusta elementtejä, joilla pluralismi ja moraali saadaan säilytettyä ja ihmiset ovat silti voimaantuneita ja valtaantuneita. Nietzschelle Connolly sortuu Tartuffen eli tekopyhyyden ansaan. Kaikkea ei voi saada. Kysymys on nollista ja ykkösistä. Nietzschen tahto valtaan -etiikka on pohjimmiltaan politiikkaa, jossa vahvemmat mielet ovat korkeammassa asemassa, josta käsin he voivat päättää ja luoda järjestyksen muuten anarkistiseen maailmaan. Ihmiset ovat eriarvoisia ja demokratia on organisoivan voiman rappiomuoto. Koska eheä yhteiskunnan mieli ei voi sallia kaikkien mielien eripuraista anarkiaa täytyy demokratia ja tasa-arvo eli kaikkien äänien yhtäläinen paino, jolloin mitään ei voida tehdä, koska harvoin kaikki ovat asioista täysin samaa mieltä (vrt. skitsofrenia), hylätä. Nietzschen ei voida sanoa olleen pluralisti eikä missään määrin individualisti.

”Filosofiani tähtää arvoaseman määrittelemiseen: ei individualistiseen moraaliin” (Wille zur Macht §287). ”Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin oikeuksiin, herrainoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja vertaisiaan kohtaan—etäisyydenpatiaan… (Pathos der Distanz). Meidän politiikkamme on sairas tästä rohkeuden puutteesta!—Mielen aristokratia (Der Aristokratismus der Gesinnung) on valheen kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu.” (Antikristus §43.)

Tässä viimeisessä mielessä Wille zur Macht juontaa juurensa mahdollisuuteen toteuttaa itseä, kuten sana Macht juontaa juurensa sanoihin mögen ja möglich. Nietzschen päämääränä on luoda yhteiskunnalliset puitteet yli-ihmisille, jotka ovat poikkeuksia harmaasta massasta. Yli-ihminen on voimaantunut, valtaistunut ja vapaa toteuttamaan omaa näkemystään. Jotta tämä on mahdollista täytyy ihmisten välillä olla arvojärjestys. Nietzsche tahtoo ihmisten ja siten elämänmuotojen välille paremmuusjärjestyksen (Rangordnung) (ks. WP kirja neljä osa yksi ja WP §592). Tässä viimeisessä mielessä Nietzschellä on, voitaisiinko sanoa, puhtaan hobbesilainen käsitys tahdosta valtaan. Aristokraattiset yli-ihmiset osoittavat hierarkkisessa rakennelmassa kivien paikan omien voimiensa tunnossa. Yli-ihmisen tavoitteena on tulla säännön edustajaksi, joka käyttää muita ihmisiä välineinä oman rakennelmansa pystytyksessä.

“Sillä niin kuin rakentajat heittävät hyödyttömänä ja hankalana pois sellaisen kiven, joka särmikkäällä ja epäsäännöllisellä muodollaan vie toisilta enemmän tilaa kuin itse täyttää ja jota kovuuden vuoksi ei voi helposti hioa, ja joka siis on rakennustyössä haitaksi, niin myös sellainen ihminen, joka luonnon särmikkyyden vuoksi pyrkii pitämään sellaista, mikä hänelle on turhaa ja toisille välttämätöntä, ja jota ei voida hänen passioidensa itsepintaisuuden vuoksi oikaista, jätetään ulos yhteiskunnasta tai heitetään sieltä ulos vaivalloisena” (Hobbes Leviathan 1999, 144).

Tahto valtaan on siis yhteiskunnallisesti tarkasteltuna pyrkimystä nousta ihmisten välisessä vallan hierarkiassa. Tätä kuvaa Nietzschen esimerkit ihmisistä, jotka ovat nousseet lähimmäksi yli-ihmisen ideaalia. He ovat nousseet liki orjuudesta ja oppositiosta vallan portaita aina arvostuksen huipulle asti. Yli-ihmiset ovat sisäisesti voimakkaita, heillä on valtaa ja he nauttivat arvostusta. Tahto valtaan -etiikassa yksilö on siis arvokas ainoastaan suhteessa toiseen yksilöön. Ihmiset arvottavat ja arvioivat itseään suhteessa toisiin ihmisiin ja taistelevat paikasta auringossa. Tahto valtaan -etiikan ytimen muodostaa siis voimakkuuden kokemus ja etiikan tehtävänä on mahdollistaa voimakkaiden ihmisten synty hierarkkisen yhteiskuntarakenteen kautta.

”Mikä on hyvää?—Kaikki, mikä kohottaa vallantunnetta, tahtoa valtaan, valtaa itsessään. Mikä on huonoa?—Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta. Mitä on onnellisuus?—Tunne siitä, että valta kasvaa, että vastarinta tulee voitetuksi. Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa; ei hyvettä (virtue), vaan kuntoa (hyve renesanssityylillä, virtù, moraalin myrkystä vapaa hyve).” (Antikristus §2.)

”mistä minä löysin elävää, siitä minä löysin tahdon valtaan; ja vielä palvelevankin tahdosta minä löysin tahdon olla herra. Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen suostuttaa sen oma tahto, joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä iloa vaille se ei mieli jäädä. Ja niinkuin pienempi antautuu suuremmalle saadakseen iloa ja valtaa pienemmästä: niin antautuu vielä suurikin ja panee vallan tähden (setzt um der Macht willen) alttiiksi—elämän.”

Nietzschen nollasummamaailma on välttämättä siis hierarkkinen ja vain hierarkioiden seurauksena on mahdollisuus syntyä voimakkaita persoonia. Tässä mielessä tahto valtaan on vastustuksen voittamista. Mitä enemmän vastustusta on voitettu ja voiton eteen uhrattu ja kärsitty, sitä korkeampi arvo saavutetulla arvoasemalla on. Näin ollen nollasummamaailma on aina tyrannien ja alamaisten maailma, jossa vastukset kasvattavat suuruuteen. ”Voimakkuuteen tarvitaan pakko; muuten ei voimakkaiksi tulla koskaan.” ”Yksilöllä ei saa olla valinnanvapautta: joko ylhäällä—tai alapuolella, kuten mato, pilkattuna, kukistettuna, tallattuna. Täytyy vastustaa tyranneja tullakseen tyranniksi, siis vapaaksi.” (vrt. blogiteksti essentialismi ja Nietzsche.)

Tahto valtaan -etiikassa ihmiset ovat siis eriarvoisia. Alemman tulee kunnioittaa ylempää ja ylempi ihminen on eheämpi, täydempi ja etevämpi kuin alempi ihminen. Universaalina politiikkana näitä Nietzschen käsityksiä on tänä päivänä vaikeampaa sulattaa, mutta mielenkiintoista on myös yrittää myös leikata ne irti Nietzschen kokonaisvisiosta. Jos jotain positiivista ylhäisistä herroista haluaa löytää niin edes se, että armo on Nietzschelle herrojen etuoikeus. Samalla se on myös heidän velvollisuus: ”jos poikkeusihminen kohtelee juuri keskinkertaisia lempeämmin kuin itseään ja vertaisiaan, niin se ei ole ainoastaan sydämen säädyllisyyttä, – se on yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa”. ”Ylhäinenkin ihminen auttaa onnetonta, mutta ei tai tuskin ensinkään säälistä, vaan ennemmin vallan ylenpalttisuuden luomasta tarpeesta”. Ylhäisyyden rikkauden mittana on ”se miten paljon vahinkoa hän voi kestää siitä kärsimättä”. Ylhäinen voi todeta ”’mitä minä oikeastaan välitänkään loisistani?’ (…) ’Eläkööt ja menestykööt! Siihen minä olen vielä kyllin voimakas!’” Tämä koskee myös yhteiskuntaa, ”kukaan ajattelija ei ole tähän mennessä rohjennut arvioida yhteiskuntaa sen mukaan kuinka monia loisia se voi kestää”.

Nietzsche näyttää ajattelevan, että koska yli-ihminen on eheä ja voimakas ei hänellä ole tarvetta kostaa omaa puutteellisuuttaan alemmilleen. Yli-ihmisellä on varaa pitää vihollisia ja loisia, koska ne eivät mahda hänelle mitään. Jos ihminen on epävarma tai heikko, kuoriutuu hänestä esiin esimerkiksi Stalinin kaltainen hirviö.

PS. blogin on tarkoituksena pysyä lyhyenä, joten tässä kohtaa ei ole käsitelty tahdon valtaan epistemologisia ulottuvuuksia sen tarkemmin, vaikka perspektivismin ja perspektiivin välinen keskustelu on olennainen osa tahto valtaan -etiikkaa (tahdon valtaan epistemologiset ulottuvuudet ks. blogiteksti Nietzsche ja konstruktionismin kehä). En ole myöskään tarkastellut tahtoa valtaan alitajunnan ja tietoisuuden kautta, joilloin tahto valtaan uhkaa jäädä liian tietoiseksi pohdiskeluksi. Metatason huomautuksena on vielä sanottava, että on erityisen mielenkiintoista miten myöskään Nietzsche ei kykene sisällyttämään arkipsykologiseen tahto valtaan -etiikkaan sellaisia elementtejä kuten huumori taikka illuusion kokemus vapaudesta ja vallasta.

Ihmisen ideaali

Kant totesi aikoinaan, että "ihmiskunnan kierosta puusta ei voida oikein mitään suoraa saada aikaan" (Akademische Ausgabe, osa 8, s.23). Kantin hiukan pessimistinen toteamus ei estänyt kuitenkaan Kantia yrittämästä. Piirtämällä järjelle rajat loi tilaa uskolle ja hyvälle tahdolle.

Kantin luomaan ihmisen ideaaliin kuuluvat moraalinen hyvä tahto, usko sielun kuolemattomuuteen ja kristilliseen Jumalaan. Vaikka Kant kritisoi teoreettisen järjen mahdollisuuksia tuottaa tietoa "oliosta sinänsä", nousee moraalilaki "ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina" objektiivisena ja rationaalisena velvoitteena ihmisen ideaalista. Toinen ihminen on päämäärä sinänsä, eikä väline jonkin asian saamiseksi.

Nietzschelle Kant on ”kettu, joka eksyy takaisin häkkiin:—ja juuri hänen voimansa ja älykkyytensä oli tämän häkin särkenyt” (Iloinen tiede §335)! Ensin Kant kritisoi järjen kykyä määritellä ihmisen ideaalia, kritisoimalla ideaalin taustalla olevia metafyysisiä ja tietoteoreettisia uskomuksia. Kritiikin jälkeen Kant kuitenkin ottaa loikan takaisin rationaalisuuden rautahäkkiin, jonka hän vain hetkeä aikaisemmin rikkonut. Tällä Nietzsche tahtoo sanoa, ettei järki voi enää Kantin jälkeen tavoittaa ihmisen ideaalia. Ajatus ideaalista on mahdoton.

”Ihminen kuten hänen tulisi olla: se kuulostaa yhtä mauttomalta kuin ’puu, kuten sen tulisi olla’” (Wille zur Macht §332).

Nietzschelle tämä tarkoittaa siirtymää järjen ideaaleista erilaisten makujen ideaaleihin. Maailma koostuu makuasioista ja vain sellaisista voidaan ja tulee kiistellä. Selvää on, ettei Nietzsche jaa Kantin "ideaalista" ihmiskuvaa. Nietzschen ideaaliin kuuluu yksilön korotus, ei yleinen rauha ja lauman hyvinvointi.

”Perustavaa laatua oleva virhe: asettaa maali laumaan eikä yksilöihin! Lauma on väline, ei muuta! Mutta nyt yritetään lauma ymmärtää yksilönä ja asettaa sille suurempi arvo kuin yksilölle—perustavaa laatua oleva väärinymmärrys!!!” (Wille zur Macht §766.)

Nietzschelle kantilainen "’hyvä ihminen’ on jokaisella sivilisaation askelmalla turvallisen ja hyödyllisen yhdistelmä: jonkinlainen väline; yleisen mielialan ilmentymä ihmisestä, jota kenelläkään ei ole syytä pelätä, mutta jota ei kuitenkaan saa halveksua." Vielä enemmän Nietzschelle hyvän ihmisen logiikkaan kuuluu, että "suuret intohimot saavat aikaan suurta onnettomuutta—sen tähden ne ovat pahoja, tuomittavia. Yksilön täytyy sen johdosta vapautua niistä: muuten hän ei voi olla hyvä ihminen (…) Sama pätee moraaliseen hulluuteen, joka vaatii intohimojen hallitsemisen sijaan niiden poistamista. Sen johtopäätöksenä on aina: ainoastaan ihminen, jolle on suoritettu kastraatio on hyvä.” (Wille zur Macht §383.)

Kantilaisen ja kristillisen ideaalisen ihmisen on siis löydettävä syy maailmassa olevalle kärsimykselle itsestään, löytää se itsestään ja tehdä itsensä vaatuunalaiseksi. Tällainen yhteiskunta on Nietzschelle masennuksen yhteiskunta. Tällaisen yhteiskunnan jäseniltä puuttuu tyystin kyky rakastaa maailmaa, ja itseä osana sitä, kaikkine hyvineen ja kohtalonomaisesti. Masentuneen ihmisen maailmassa on aina jotain rikki ja rikkinäisyys tuo mukanaan syvän pettymyksen. Kantilaisen moraalin idealistisessa maailmassa elävät Nietzschen mukaan sairaalloiset eläimet, jotka uhkaavat jäädä maailman viimeisiksi ihmisiksi tartuttamalla myös kaikkein terveimmät omilla ideaaleillaan.

”Ihmisen suurena vaarana ovat sairaalloiset: eivät ’petoeläimet’. Jo alun pitäen epäonnistuneet, kukistetut, murretut—juuri ne, juuri heikommat tärvelevät pahimmin elämää ihmisten keskuudessa, ne myrkyttävät ja horjuttavat vaarallisimmin luottamustamme elämään, ihmiseen, itseemme (…) Maan päällä pitäisi olla ylin näkökohta etteivät sairaat saa tehdä terveitä sairaiksi (…) näkökohtaan kuuluu ennen kaikkea että terveet pysyvät erillään sairaista, ettei heidän tarvitse edes nähdä näitä, etteivät he luule olevansa sairaita (…) korkeamman ei pidä alentua alemman välineeksi, distanssin paatoksen (Pathos der distanz) pitää iänkaikkisesti erottaa myös tehtävät toisistaan! Onhan heidän olemassaolon oikeutensa, täyteläisesti soivan kellon etuoikeus epäsointuiseen, rikkinäiseen verraten tuhat kertaa suurempi: he yksin ovat tulevaisuuden takaajia, vain he ovat vastuussa ihmisen tulevaisuudesta.” (Moraalin alkuperästä §14 s.119—122.)

Jos Kant meni liian pitkälle toiveissaan toiveissaan ihmislajin moraalisesta kehityksestä, samaa ei voi sanoa Nietzschestä. Nietzschen taistelu omaa masennusta vastaan auttoi häntä nostamaan esiin ongelmia, joita liittyy kantilaiseen ihmisen ideaaliin. Yhdessä he kuitenkin nostivat esiin kysymyksistä vaikeimman. Jos ihmisen ideaali on moninaisista ja usein vastakkaisistakin tarpeista koostuva kokonaisuus, miten yksilön ja yhteiskunnan tulisi tasapainotella erilaisten tarpeiden ja näkökulmien välillä ja olla luhistumatta postmoderniin viimeisten ihmisten päättämättömyyden tilaan tai eri näkökulmien välisiin avoimiin konflikteihin?