Nietzschelle maailma on pohjimmiltaan pluralistinen. Pluralistisessa maailmassa erilaiset voimat alistavat toisiaan yrittäen saattaa voimaan oman käsityksensä maailmasta. Maailma näyttäytyy siis eräänlaisena mielteenä, jolloin tahto valtaan värjää "todellisuutta" näköisekseen. Koska maailma perustuu pohjimmiltaan tällaiseen kilpailuun ja kamppailuun tarkoittaa se Nietzschelle, ettei myöskään yhteiskunta ole tuon kamppailun ulkopuolella eikä se pääse pakenemaan sitä mihinkään sopimuksiin. Nietzschelle yhteiskunta ei perustu siis sopimukseen vaan se on eräänlainen testi ja peli, jota pelaajat pelaavat yhteiskunnallisella areenalla. Kyse on pelistä, jossa voimakkain voima määrää tahdin.
Voimakkain voima määrää tahdin, mitä tuo nyt sitten oikein on tarkoittavinaan?
Kuten on tullut jo todettua, Nietzsche tarkastelee yhteiskuntaa yksilön terveyden näkökulmasta. Merkillistä Nietzschen ajattelussa on, että hän tarkastelee yhteiskuntaa myös samoilla dekadenssin ja terveyden käsitteillä kuin yksilöä. Nietzschelle dekadenssin yhteiskunnallinen ja poliittinen vastine on tasa-arvo. Nietzschelle dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (Der Fall Wagner osa 7). Terveen yhteiskunnan vastine on aristokratia, sillä aristokratia näyttäytyy Nietzschelle yhdistävänä voimana pluralistisessa maailmassa.
Miten tämä liittyy kontraktualismiin?
Jos arvot ovat ihmisen luomuksia ja luonto itsessään on arvoista vapaa, täytyy meidän kuitenkin yrittää löytää vastaus arvoperustan ongelmaan. Kontraktualistit uskovat, että keskustelun avulla voidaan löytää yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki osapuolet jakavat ja joiden varaan yhteiskunta voidaan perustaa. Nietzschen maailma on ristiriitaisempi. Nietzschelle yhteiskunta on testi, jossa erilaisten tahtojen välillä käydään valtakamppailua elämäntavoista ja olemisen muodoista. Nietzschen vastaus arvojen perustan kysymykseen on dionyysinen elämänmyönteisyys, mutta se ei vielä kerro meille kovinkaan paljon. Mikä on siis Nietzschen arvojen perusta?
Eräällä tapaa kysymykseen on jo vastattu. Nietzsche tutkii eettisiä ilmiöitä tarkastelemalla niiden alkuperää kysymällä "onko arvoperustoissa tullut luovaksi nälkä vai yltäkylläisyys"? Nietzschen vastaus on vain osaltaan tyydyttävä. Kysymys on jälleen terveydestä ja sairaudesta, elämän yltäkylläisyydestä tai sen köyhyydestä. Jos arvot nojaavat nälkään, johtaa se Nietzschen mukaan askeettisiin, pessimistisiin, kristillisiin ja nihilistisiin arvoihin ja jos luovana voimana on toiminut yltäkylläisyys merkitsee se elämänmyönteistä tuhlausta, jolloin terveet ihmiset nauttivat itsestään ja elämästä. Se on dionyysistä kylläsanomista kaikille elämän iloille ja suruille.
Näyttää siis siltä, että Nietzschen moraalin perusta on jossain määrin naturalistinen ja biologinen. Nietzschen teeseistä nousee esiin elämismaailman ensisijaisuus. Yksilön henkinen terveys on Nietzschen arvohierarkian huipulla. Näin ollen kaikki kulttuurit mitkä edistävät yksilön henkistä kohoamista ja voimistumista ovat korkea-arvoisia ja parhaimmat kulttuurit korkeakulttuureita.
Kristillinen askeettisen yliminän ohjaaman kulttuurin Nietzsche katsoo olevan paariakulttuuria, sillä se tuottaa vain nälkäisiä ja elämästä kuohittuja laumaeläimiä. Tämän seurauksena Nietzschen utopia sijaitsee menneisyydessä, ajassa ennen sokraattista askeettisen ideaalin syntymää. Antiikin maailma ennen Sokratesta, Platonia ja Aristotelesta kärsi elämän tuhlauksesta ja ylitsepursuavasta dionyysisestä riemusta. Sen ominaispiirteisiin kuuluivat tragedia, ylempalttiset julmuudet ja yleinen ajattelemattomuus. Kreikkalaisen maailman ominaispiirteisiin kuului myös näkemys siitä, että kaikista julmuuksistaan huolimatta elämä oli hyvää ja raadollisuus kuuluu elämään. Tragediaan ei kuulunut aristotelinen vapautuminen ja puhdistautuminen, vaan oleminen yhtä traagisen/dionyysisen (sama asia) maailman kanssa ja sanoa kyllä kaikelle elämälle, myös tuhoamisen ilolle.
Kun lavalle astui Sokrates toi hän samalla mukanaan julistuksen, että dionyysinen elämä on sairasta ja julmaa ja maailma tulee parantaa tuosta sairaudesta. Nietzschelle Sokrateen julistus toimii tuomiona koko maailmalle. Sokrateshan julistaa, että elämä on syyllinen, koska se kärsii. Samalla Sokrateen lääke kärsimykseen ja julmuuksiin on vieläkin hirvittävämpi. Elämän eli yksilön tulee kärsiä ja tämän yksilön sisäisen kärsimyksen kautta tulee sovitus. Sokrates keksii siis kristillisen perisynnin ajatuksen. Elämä on syyllinen koska se kärsii, mutta koska se kärsii se parantaa. Nietzschelle Sokrates toi mukanaan dekadenssin ja kreikkalaisen maailman disintegraation.
Nietzsche keikkuu filosofiassaan sokraattisen ja dionyysisen maailman välillä. Nietzschellä on valtava kaipuu saada ihmisen sisäinen maailma ja ulkoinen maailma sovitettua, mutta hän päätyy lopputulokseen, että sovitusta ei ole. On tehtävä valinta sisäisen terveyden ja ulkoisen julmuuden ja tragedian tai sisäisen sairauden ja ulkoisen rauhan välillä. Nietzsche päätyy filosofiassaan vaihtoehdoista ensimmäiseen. Nietzsche kannattaa moraalista vapaata hyvettä (virtù), joka perustuu tahdon voimaantumiseen ja vahvistumiseen ja vastustaa sokraattista hyvettä (virtue), joka perustuu yksilön heikoksi tulemiseen. Parhaiten Nietzschen mukaan terveyttä edistää aristokraattinen järjestelmä. Aristokraattinen järjestys on eräänlainen pakko pluralistisessa maailmassa, jotta terve ja ylhäinen kulttuuri olisi mahdollista edes kansan ylimmissä kerroksissa. Sokrates meni ja pilasi korkeakulttuurin mahdollisuuden dialektiikallaan. Dialektiikan avulla renki Sokrates sairastutti myös Herran ja avasi tien kristinuskolle. Kristinuskon maailmassa myös herroista tehtiin renkejä eli lauman välineitä ja yhteiskunnasta tuli heikkotahtoisten ihmisten eli nollien summa. Nietzschen hyvään yhteiskuntaan kuuluvat siis epätasa-arvo ja ulkoinen julmuus, mutta nämä ovat ennakkoehtoja terveille ja voimakkaille ihmisille:
"Tunnistamme kreikkalaisen ja renessanssinajan ihmisen ylivoimaisuuden—mutta haluaisimme saada aikaan sellaisen ilman niitä syitä ja olosuhteita, jotka tekivät ne mahdollisiksi" (Der Wille zur Macht §882).
Koska Nietzschen eheät ja voimakkaat aristokraattiset yli-ihmiset vaativat ankarat olosuhteet syntyäkseen, täytyy Nietzschen esittäytyä kirjoituksissaan antihumanistina ja toivoa julmuuksien lisääntymistä. Nietzschelle ne ovat vain terveyden ennakkoehtoja.
Poikkeuksellisesti muutama sananen yleisesti:
Sanomattakin selvää on, että näistä Nietzschen näkemyksistä saa vähemmän tietoa postmodernista kirjallisuudesta. Jos lukija haluaa ymmärtää Nietzschen filosofian kokonaisuutta ja kirjoitusten taustalla olevia perimmäisiä motiiveja, täytyy Nietzschen aristokraattiset visiot ottaa mukaan tarkasteluun. Samalla sitä kautta Nietzschen filosofiasta paljastuu ongelmakohtia, joihin kriittinen lukija voi tarkentaa katseensa. Yhtälailla Nietzschen motiivit valottavat myös ongelmia, joita liittyy erityisesti postmoderniin ajatteluun.
Onko Nietzschen ajattelussa jokin asia mistä haluaisit tietää lisää? Kysy ja teen parhaani vastatakseni kysymykseesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti