Nietzsche ja konstruktionismin kehä

Miten konstruktionisti voi saada tietoa todellisuudesta ja mikä on Nietzschen ratkaisu tietoteoreettisiin ongelmiin?

Yksi Nietzschen filosofian kipupisteistä palautuu hänen tietoteoreettisiin pohdintoihinsa. Nietzschen ongelmana on löytää metodi, jonka avulla tavoitettaisiin elämismaailmassa olevat merkitykset. Nietzschen tehtävänä on selvittää siis mikä ihmisiä liikuttaa. Mitä ovat ne motiivit, jotka ihmisiä liikuttavat. Tutkimalla elämismaailman merkityksiä hän toivoo pääsevänsä käsiksi siihen mikä on arvokasta. Kysyessään mikä on todellista, Nietzsche kysyy samalla mikä on arvokasta.

Miten merkityksiin sitten päästään käsiksi? Miten voin tietää, mitä toinen ihminen todella tarkoittaa?

Jos tulkinnassa keskitytään pelkästään formaaliin ilmiasuun, joudumme ongelmiin. Yksi ja sama merkitys voidaan tuottaa lukemattomilla eri tavoilla. Merkitys on näin ollen sidoksissa asiayhteyteen, lausuntatapaan ja ennen kaikkea henkilöön, joka merkityksen lausuu. Tulkitessaan ilmiötä, tulkitsija joutuu nojaamaan siihen mitä hän uskoo tai arvelee lausujan haluavan tarkoittaa. Tulkintaa ohjaa ennen kaikkea yksilön oma henkilöhistoria tai perspektiivi, josta yksilö ilmiöitä tarkastelee. Tulkintaan vaikuttaa myös kulttuurinen kehys, joka sitoo henkilöitä samaan tulkintahorisonttiin. Samalla kuitenkin yksilöiden henkilöhistorioiden ollessa erilaisia ja kulttuurin ollessa pluralistinen, joutuu tarkastelija tulkitsemaan merkityksiä omaan perspektiiviinsä suljettuna, pluralististen perspektiivien maailmassa.

Näin tarkastelija tippuu konstruktionistiseen kehään, jossa todellisuus muuttuu näennäiseksi. Tarkastellessaan merkitysrakenteita ja ilmiöitä tarkastelija lukee tai tulkitsee "todellisuuden" oman mielteensä mukaiseksi, koska hän ei voi ylittää omaa tulkintahorisonttiaan ja päästä käsiksi todellisuuteen siis "naiseen sinänsä". Näin tarkastelija ikään kuin luo oman sosiaalisen todellisuutensa ja värjää maailman omilla merkitysrakenteillaan. Tämän takia Nietzschelle, jokainen ihminen on tarantella omassa verkossaan ja pakottaa tulkinnoillaan maailmaan merkityksiä, joita se ei todellisuudessa tunnista. Tämän takia meitä kaikkia ohjaa tahto valtaan, sillä tulkitessamme maailmaa yksilöt pakottavat siihen arvoja ja asenteita, jotka perustuvat yksilöiden omiin perspektiiveihin eivätkä yksilöiden yhteiseen perspektiiviin. Tulkitessaan maailmaa yksilö maalaa sitä omaksi kuvakseen. Päämäärät, ihanteet, ideaalit, arvot ja ihmiskäsitykset ovat Nietzschelle aina voitokkaimpien makuarvostelmien julkilausumia.

"Mies loi naisen - mutta mistä? Jumalansa kylkiluusta - omasta 'ideaalistaan'..."

Mikä ratkaisuksi?

Konstruktionistisen kehän ongelma on yksi Nietzschen filosofian hankalimmista paloista. Ensinnäkin Nietzsche käyttää sitä kritiikin välineenä ja syyttää muita filosofeja heidän tarantellamaisista ratkaisuistaan. Nietzschelle filosofiaa niin kuin mitä muuta tahansa inhimillistä toimintaa ei ohjaa tahto tietoon, vaan tahto valtaan, jolloin filosofit langettavat omat näkemyksensä ja arvotuksensa maailmaan. Filosofi on tyranni, joka luo maailman omaksi kuvakseen. Näin ollen filosofin päämääränä ei ole tieto, vaan tieto toimii vallan välineenä. Julistaessaan kaikkia ihmisiä koskevia päämääriä ja luodessaan niiden pohjalle moraalisia oppejaan filosofit eivät kertovat enemmän omasta itsestään kuin maailmasta.

"Ei ihminen pyri onnellisuuteen, ainoastaan englantilainen tekee niin"

Toiseksi: jotta vallitsevien tyrannimaisten arvojen ja käsitysten alta päästäisiin eroon, tarvitaan vapaita henkiä, jotka murtavat dogmaattisia kahleita. Moraalin dogmaattiset kahleet täytyy rikkoa siksi, ettei Nietzschen korkein arvo eli perspektiivisyys katoa. Nietzschelle Platonin, Kantin ja kristillisen maailman dogmatiikka kääntää totuuden päälaelleen, sillä objektiivisella on Nietzschelle aina vain vähän arvoa. Yksilön kohdalla tämä on sitä ensimmäistä nuoruutta, kun yksilöstä tulee kriittinen omia käsityksiään kohtaan. Ensimmäiseen nuoruuteen kuuluu, että yksilö soimaa itseään omasta typeryydestään ja alkaa kyseenalaistamaan omia arvojaan ja käsityksiään päästäkseen kohti objektiivista totuutta.

Kolmas vaihe on kun yksilö ymmärtää myös totuuden tavoittelun olleen "nuoruutta". Ihminen on suljettuna omaan tarantellan verkkoonsa, eikä siitä ole kuin yksi perin vaarallinen ulospääsy. Jos yksilö tavoittelee yksin totuutta eikä osaa arvostaa maailman näennäistä luonnetta, ei elämää olisi ollenkaan olemassa. (Passiivisella)nihilistillä ei ole arvoperspektiiviä ja nihilismi on tietoisuusaffektimme ilmaus.

Kaikista puutteistaan huolimatta perspektiivinen maailmamme on ainoa mikä meillä on olemassa. Tämän johdosta Nietzsche ajattelee, ettei totuudelle tai totuuden tavoittelulle voida antaa kaikkia arvoja ylittävää arvoa, sillä emme pääse käsiksi totuuteen eli "naiseen sinänsä". Näin ollen Nietzsche ratkaisee konstruktionismin kehän sanomalla, ettei tulkitseminen toisten ihmisten ja perspektiivien näkökulmasta ole oikeastaan mahdollista ja parempi vaihtoehto on avoimesti myöntää, että tarkastelija lisää aina oman merkityksensä tarkasteltavaan kohteeseen. Jokaisella on omanlaisensa totuus ja siihen on tyydyttävä. Tämän vuoksi Nietzsche ei kaipaa myöskään filosofialleen seuraajia ja hirvittävintä olisi jos hänet joskus julistettaisiin pyhimykseksi.

Nietzschelle affektimme/viettimme tulkitsevat maailmaa ja tietoisuus on vain yksi, erittäin pinnallinen ja vaarallinen, osa viettiemme kokonaisuutta. Tämän takia epistemologia tulisi korvata "perspektiivisellä affektien teorialla (johon kuuluu affektien hierarkia)" (Der Wille zur Macht §462). Nietzschelle epistemologia on arkipsykologiaa, jossa filosofeja tarkastellaan kysymällä "mihin keskinäiseen arvojärjestykseen hänen sisimmät vietit ovat sijoitetut" (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §6). Epistemologia on Nietzschelle siis eräällä tapaa turhaa tai ainakin siihen sisältyy suuria vaaroja. Epistemologian sijaan tulisi kunnioittaa elämän perspektiivistä luonnetta ja taustalla arvoja synnyttävää tahtoa valtaan.

Onko sitten oikeita ja vääriä tulkintoja? Eikö meillä pitäisi kuitenkin olla jonkinlaisia kriteerejä sille, mikä tulkinnoista pitää parhaiten yhtä todellisuuden kanssa?

Nietzschelle ihminen etsii totuutta tehdäkseen moraalistahyvää. Nietzsche ei kuitenkaan ole kovinkaan kiinnostunut yhteisestä hyvästä. Nietzschen vapaa henki esittää oman arvionsa maailmasta, joka on ilmausta hänen tahdostaan valtaan ja sellaiseksi se myös saa jäädä. Erilaisten tulkintojen välillä käydään poliittisia kamppailuja ja voitokkain tahto valtaa todellisuuden omakseen. Näin ollen Nietzsche ei ole kovinkaan kiinnostunut tulkintojen ja todellisuuden vastaavuudesta, koska hän on hyvin skeptinen sen suhteen, että "naiseen sinänsä", joka Nietzschelle käytännössä tarkoittaa jumalasta lähtöisin olevaa totuutta, päästäisiin käsiksi. Tässä suhteessa Nietzsche edustaa valtio-opin näkökulmaa, jolloin kiinnostus siirtyy totuuden tavoittelusta erilaisiin tulkintoihin "todellisuudesta".

Nietzschelle voitokkain näkökulma sanelee todellisuuden eli arvorakenteet ja päämäärät. Valistususkoon kasvatettujen yksilöiden on vaikeaa ymmärtää, että Nietzschelle logiikka, matematiikka, Kantin synteettiset a priori -arvostelmat moraalilakeineen ynnä muut ihmisen kategoriat ovat vain "fysiologisia vaatimuksia tietynlaisen elämän voimassa pitämiseksi" (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §3). Nietzschelle elämä on aina ilmausta valtasuhteista, joissa yhdenlainen elämä elää toisenlaisen kustannuksella. Nietzschelle arvojen "todellisuus" on ihmisille luoksepääsemätön ja yksilön hyvälle terveydelle vääjäämätön pakko.

Mielenkiintoisesti Nietzsche ajatteli omasta ajastaan, että todellisuus/nainen on paljastumassa talouskasvuksi. Mikä on taloudellista on todellista ja mikä on todellista on taloudellista.

”Missä ikinä teollinen henki on voittanut sotilaallisen ja aristokraattisen hengen, siinä nainen nyt tavoittelee kauppa-apulaisen taloudellista ja oikeudellista itsenäisyyttä: ’nainen kauppa-apulaisena’ seisoo muodostuvan nykyaikaisen yhteiskunnan portilla” (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §239).

Kontraktualismi, konstruktionismi ja Nietzschen aristokraattinen visio

Konstruktionistisiin lähtökohtiin nojaava yhteiskuntafilosofia nojaa yleensä ainakin jonkinlaiseen sopimusteoreettiseen tai kontraktualistiseen (kuten aikalaisia sopimusteoreetikkoja kutsutaan) näkökulmaan. Kontraktualistille yhteisen toiminnan ennakkoehtona toimivat moraaliset sopimukset tai lait, joiden ei katsota, keinotekoisesta luonteestaan huolimatta, olevan mielivallan tulosta. Kontraktualistit uskovat siis, että on olemassa yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki ihmiset jollain tavalla jakavat.

Nietzschelle maailma on pohjimmiltaan pluralistinen. Pluralistisessa maailmassa erilaiset voimat alistavat toisiaan yrittäen saattaa voimaan oman käsityksensä maailmasta. Maailma näyttäytyy siis eräänlaisena mielteenä, jolloin tahto valtaan värjää "todellisuutta" näköisekseen. Koska maailma perustuu pohjimmiltaan tällaiseen kilpailuun ja kamppailuun tarkoittaa se Nietzschelle, ettei myöskään yhteiskunta ole tuon kamppailun ulkopuolella eikä se pääse pakenemaan sitä mihinkään sopimuksiin. Nietzschelle yhteiskunta ei perustu siis sopimukseen vaan se on eräänlainen testi ja peli, jota pelaajat pelaavat yhteiskunnallisella areenalla. Kyse on pelistä, jossa voimakkain voima määrää tahdin.

Voimakkain voima määrää tahdin, mitä tuo nyt sitten oikein on tarkoittavinaan?

Kuten on tullut jo todettua, Nietzsche tarkastelee yhteiskuntaa yksilön terveyden näkökulmasta. Merkillistä Nietzschen ajattelussa on, että hän tarkastelee yhteiskuntaa myös samoilla dekadenssin ja terveyden käsitteillä kuin yksilöä. Nietzschelle dekadenssin yhteiskunnallinen ja poliittinen vastine on tasa-arvo. Nietzschelle dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (Der Fall Wagner osa 7). Terveen yhteiskunnan vastine on aristokratia, sillä aristokratia näyttäytyy Nietzschelle yhdistävänä voimana pluralistisessa maailmassa.

Miten tämä liittyy kontraktualismiin?

Jos arvot ovat ihmisen luomuksia ja luonto itsessään on arvoista vapaa, täytyy meidän kuitenkin yrittää löytää vastaus arvoperustan ongelmaan. Kontraktualistit uskovat, että keskustelun avulla voidaan löytää yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki osapuolet jakavat ja joiden varaan yhteiskunta voidaan perustaa. Nietzschen maailma on ristiriitaisempi. Nietzschelle yhteiskunta on testi, jossa erilaisten tahtojen välillä käydään valtakamppailua elämäntavoista ja olemisen muodoista. Nietzschen vastaus arvojen perustan kysymykseen on dionyysinen elämänmyönteisyys, mutta se ei vielä kerro meille kovinkaan paljon. Mikä on siis Nietzschen arvojen perusta?

Eräällä tapaa kysymykseen on jo vastattu. Nietzsche tutkii eettisiä ilmiöitä tarkastelemalla niiden alkuperää kysymällä "onko arvoperustoissa tullut luovaksi nälkä vai yltäkylläisyys"? Nietzschen vastaus on vain osaltaan tyydyttävä. Kysymys on jälleen terveydestä ja sairaudesta, elämän yltäkylläisyydestä tai sen köyhyydestä. Jos arvot nojaavat nälkään, johtaa se Nietzschen mukaan askeettisiin, pessimistisiin, kristillisiin ja nihilistisiin arvoihin ja jos luovana voimana on toiminut yltäkylläisyys merkitsee se elämänmyönteistä tuhlausta, jolloin terveet ihmiset nauttivat itsestään ja elämästä. Se on dionyysistä kylläsanomista kaikille elämän iloille ja suruille.

Näyttää siis siltä, että Nietzschen moraalin perusta on jossain määrin naturalistinen ja biologinen. Nietzschen teeseistä nousee esiin elämismaailman ensisijaisuus. Yksilön henkinen terveys on Nietzschen arvohierarkian huipulla. Näin ollen kaikki kulttuurit mitkä edistävät yksilön henkistä kohoamista ja voimistumista ovat korkea-arvoisia ja parhaimmat kulttuurit korkeakulttuureita.

Kristillinen askeettisen yliminän ohjaaman kulttuurin Nietzsche katsoo olevan paariakulttuuria, sillä se tuottaa vain nälkäisiä ja elämästä kuohittuja laumaeläimiä. Tämän seurauksena Nietzschen utopia sijaitsee menneisyydessä, ajassa ennen sokraattista askeettisen ideaalin syntymää. Antiikin maailma ennen Sokratesta, Platonia ja Aristotelesta kärsi elämän tuhlauksesta ja ylitsepursuavasta dionyysisestä riemusta. Sen ominaispiirteisiin kuuluivat tragedia, ylempalttiset julmuudet ja yleinen ajattelemattomuus. Kreikkalaisen maailman ominaispiirteisiin kuului myös näkemys siitä, että kaikista julmuuksistaan huolimatta elämä oli hyvää ja raadollisuus kuuluu elämään. Tragediaan ei kuulunut aristotelinen vapautuminen ja puhdistautuminen, vaan oleminen yhtä traagisen/dionyysisen (sama asia) maailman kanssa ja sanoa kyllä kaikelle elämälle, myös tuhoamisen ilolle.

Kun lavalle astui Sokrates toi hän samalla mukanaan julistuksen, että dionyysinen elämä on sairasta ja julmaa ja maailma tulee parantaa tuosta sairaudesta. Nietzschelle Sokrateen julistus toimii tuomiona koko maailmalle. Sokrateshan julistaa, että elämä on syyllinen, koska se kärsii. Samalla Sokrateen lääke kärsimykseen ja julmuuksiin on vieläkin hirvittävämpi. Elämän eli yksilön tulee kärsiä ja tämän yksilön sisäisen kärsimyksen kautta tulee sovitus. Sokrates keksii siis kristillisen perisynnin ajatuksen. Elämä on syyllinen koska se kärsii, mutta koska se kärsii se parantaa. Nietzschelle Sokrates toi mukanaan dekadenssin ja kreikkalaisen maailman disintegraation.

Nietzsche keikkuu filosofiassaan sokraattisen ja dionyysisen maailman välillä. Nietzschellä on valtava kaipuu saada ihmisen sisäinen maailma ja ulkoinen maailma sovitettua, mutta hän päätyy lopputulokseen, että sovitusta ei ole. On tehtävä valinta sisäisen terveyden ja ulkoisen julmuuden ja tragedian tai sisäisen sairauden ja ulkoisen rauhan välillä. Nietzsche päätyy filosofiassaan vaihtoehdoista ensimmäiseen. Nietzsche kannattaa moraalista vapaata hyvettä (virtù), joka perustuu tahdon voimaantumiseen ja vahvistumiseen ja vastustaa sokraattista hyvettä (virtue), joka perustuu yksilön heikoksi tulemiseen. Parhaiten Nietzschen mukaan terveyttä edistää aristokraattinen järjestelmä. Aristokraattinen järjestys on eräänlainen pakko pluralistisessa maailmassa, jotta terve ja ylhäinen kulttuuri olisi mahdollista edes kansan ylimmissä kerroksissa. Sokrates meni ja pilasi korkeakulttuurin mahdollisuuden dialektiikallaan. Dialektiikan avulla renki Sokrates sairastutti myös Herran ja avasi tien kristinuskolle. Kristinuskon maailmassa myös herroista tehtiin renkejä eli lauman välineitä ja yhteiskunnasta tuli heikkotahtoisten ihmisten eli nollien summa. Nietzschen hyvään yhteiskuntaan kuuluvat siis epätasa-arvo ja ulkoinen julmuus, mutta nämä ovat ennakkoehtoja terveille ja voimakkaille ihmisille:

"Tunnistamme kreikkalaisen ja renessanssinajan ihmisen ylivoimaisuuden—mutta haluaisimme saada aikaan sellaisen ilman niitä syitä ja olosuhteita, jotka tekivät ne mahdollisiksi" (Der Wille zur Macht §882).

Koska Nietzschen eheät ja voimakkaat aristokraattiset yli-ihmiset vaativat ankarat olosuhteet syntyäkseen, täytyy Nietzschen esittäytyä kirjoituksissaan antihumanistina ja toivoa julmuuksien lisääntymistä. Nietzschelle ne ovat vain terveyden ennakkoehtoja.


Poikkeuksellisesti muutama sananen yleisesti:

Sanomattakin selvää on, että näistä Nietzschen näkemyksistä saa vähemmän tietoa postmodernista kirjallisuudesta. Jos lukija haluaa ymmärtää Nietzschen filosofian kokonaisuutta ja kirjoitusten taustalla olevia perimmäisiä motiiveja, täytyy Nietzschen aristokraattiset visiot ottaa mukaan tarkasteluun. Samalla sitä kautta Nietzschen filosofiasta paljastuu ongelmakohtia, joihin kriittinen lukija voi tarkentaa katseensa. Yhtälailla Nietzschen motiivit valottavat myös ongelmia, joita liittyy erityisesti postmoderniin ajatteluun.

Onko Nietzschen ajattelussa jokin asia mistä haluaisit tietää lisää? Kysy ja teen parhaani vastatakseni kysymykseesi.

Nihilismi, vieraantuminen ja moraali

Nietzschen filosofia pohjautuu pitkälti kamppailusta nihilismiä vastaan. Voitaisiin melkeinpä todeta, että filosofiassaan Nietzsche yritti selvittää syitä kokemalleen nihilismille. Nietzsche julisti olevansa Euroopan ensimmäinen täydellinen nihilisti, mutta samalla hän totesi, että hän on myös ensimmäinen, joka on kulkenut nihilismin polun loppuun saakka ja jättänyt sen taakseen, alapuolelleen ja ulkopuolelleen. Nihilismiin on siis olemassa ratkaisu ja Nietzsche koki sellaisen filosofiassaan löytäneensä. Ei paljasteta kuitenkaan vielä loppuratkaisua.

Mitä nihilismi tarkoittaa?

Nihilismi juontaa juurensa arvottomuuden kokemukseen. Kun yksilö, kuten Nietzsche, peräänantamattomasti kyseenalaistaa omat arvonsa ja perinteen saneleman maailmaankuvansa voi seurauksena olla hyppy tyhjyyteen. Hyppy tyhjyyteen voi olla seurausta peräänantamattomasti totuuden tahdosta, jolloin arvoille etsitään Jumalasta lähtöisin olevaa perustaa. Absoluuttisen perustan puuttuesssa nihilismi väijyy totuuden tahtojan kellarissa.

Miten nihilismi ilmenee?

Nihilistinen yksilö kärsii tyhjyyden ja vieraantumisen kokemuksista. Nihilistin maailma on mieletön (Sinnlosigkeit). Yhdenlainen nihilisti on esimerkiksi kotimaisen Levottomat-elokuvan päähenkilö, jolle mikään ei tunnu miltään ja kysymys mitä sinä tahdot on absurdi, sillä nihilisti ei osaa tahtoa mitään. Näin ollen nihilistin ainoa seuralainen on kuluva aika. Nihilisti on siis eräänlainen kävelevä kuollut tai ajaton kuoleman hauta, kuten Nietzsche asian ilmaisee. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä Nietzscheä eivätkä nihilismiä, koska heille ongelmat ovat toisenlaisia. Ei-nihilistille ongelmat liittyvät lähinnä rohkeuteen ja uskallukseen toteuttaa omia ihanteitaan ja tavoitteitaan tai pettymyksiin, jotka liittyvät noiden tavoitteiden saavuttamattomuuteen. Nihilistillä ei tavoitteita oikestaan ole, koska kaikki on vitsiä tai paskaa tai tyhjyyttä. Nihilistisen ihmisen sisällä on totaalinen arvotyhjiö, hän pyörii tyhjyydessä ja kärsii absoluuttisesta vieraantumisesta.

Mistä nihilismi johtuu?

Tunnetusti Marx katsoi vieraantumisen olevan seurausta siitä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisestä on muokattu väline teollisen tuotannon rattaisiin. Viimeisimpänä Aapo Riihimäki (Nietzschen arvoitus) on esittänyt, että vieraantuminen on seurausta suhteestamme rahaan ja rahankäyttöön. Ehkäpä lähimmäksi Nietzschen ajattelua pääsee kuitenkin Max Stirner (The Ego and Its Own), jolle vieraantuminen ei ole, kuten Feuerbach olettaa, ainoastaan Jumalan vieraannuttavasta ideaalista johtuvaa, vaan vieraantuminen johtuu ihmisyydestä tai ihmiskunnan yhtenäistävistä ideologioista ylipäänsä.

Epäilemättä Nietzschelle vieraantuminen on liian kepeä sana kuvaamaan hänen kokemaansa mielettömyyttä, mutta ilmiöllä on yhtenäiset juuret. Moderni ihminen kärsii vieraantuneisuudesta ja vieraantuneisuuden syy Nietzschelle juontaa juurensa moraaliin. Nihilismin syy on siis moraalissa.

Kantin tunnettu normatiivinen väittämä ihmisistä päämääränä sinänsä kääntyy Nietzschen filosofiassa ympäri. Nietzsche jakaa Kantin kanssa kyllä näkemyksen, ettei ihmistä tule kohdella välineenä, vaan päämääränä sinänsä. Kant ei tunnu kuitenkaan ymmärtävän, että moraalissa ihminen toimii itse lauman välineenä. Nietzschelle moraalinen ihminen on lauman väline ja vieraantuminen on suoraa seurausta siitä kun ihminen asettaa itsensä lauman välineeksi.

Mitä lauman välineenä oleminen tarkoittaa?

Nietzschelle moraalissa ihminen ei koe olevansa eheä yksilö (individuum), vaan hän joutuu rikkoutumaan moneudeksi (dividuum). Ollaksemme moraalisia tulee meidän asettaa pluralistisessa maailmassa identiteettimme kyseenalaiseksi ja ravistella omia käsityksiämme siitä mikä on arvokasta ja mikä on oikein. Jos asetamme yhdellä kertaa liian paljon kyseenalaiseksi, menetämme arvopohjan, josta moraalin ylipäätään pitäisi ponnistaa.

Vieraantuminen ei kuulu kuitenkaan kaikkiin maailmassa oleviin moraalikoodeihin. Nietzschelle nihilismi piilee moraalin aivan tietyssä, kristillisessä tulkinnassa. Kysymys on ensinnäkin kristillisen maailman keksimästä askeettisesta ihanteesta. Askeesi, omasta tahdosta pidättäytyminen ja hiljalleen luopuminen, takaavat rauhallisen yhteisöelämän. Sokraattinen järki on Nietzschelle mekanistiikkaa. Robotit ovat moraalisia, kunhan niihin on kylliksi ohjelmoitu käytännöllistä järkeä (fronesis). Toiseksi, kysymys on kristillinen maailmankatsomuksen kehittymisestä tieteelliseksi omaksi tunnoksi. Nietzsche koki olevansa tuon skeptisismin ansiokkain edustaja ja hän vei sen loogiseen päätökseensä. Lopulta kristillisen maailmankatsomuksen totuuden vimma kääntyykin sitä itseään vastaan. Objektiivinen ihminen ei omaa arvoja, mutta ihminen elää arvoista.

Mikä sitten on Nietzschen ratkaisu nihilismiin?

Nietzschelle ihmisen tulisi oppia rakastamaan kohtaloaan ja rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Aikaisemmassa blogitekstissä nostin esiin, että Nietzschelle oma tahto, maali ja päämäärä voi löytyä tanssin ja pitkäaikaisen harjoittamisen avulla. Vieraantumisen voittaminen on siis Nietzschelle pitkälti subjektiivinen projekti ja lujimmat vieraantumisen voittajat ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmiset suhtautuvat asioihin sellaisella ylitsevuotavalla rakkaudella, ettei tuo rakkauden kohde oikeasti ole sen arvoinen. Yli-ihmisen rakkaus on siis sokeaa. Sokeuden seurauksena maailmasta tulee vähemmän moraalinen ja sen tähden traaginen. Nietzschen ratkaisu nihilismiin on siis traaginen. Nietzsche kutsui tämän johdosta itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Nietzschelle rakkaudessa on aina hitunen tragediaa, mutta objektiivisuudessa sitäkin enemmän välinpitämättömyyttä.

Arvon alkuperästä

On tullut jo sanottua, että Nietzschelle maailma ja luonto ovat itsessään arvoista vapaita olioita. Arvon käsite tulee maailmaan vasta ihmisen myötä. Jokin on arvokasta vasta sen jälkeen kun joku ihminen katsoo sen olevan tavoittelemisen arvoista. Arvot ovat siis ihmisen luomia konstruktioita.

Tarkoittaako konstruktionismi arvorelativismia?

Uskallan väittää, ettei ainakaan Nietzschelle. Nietzschen lähtökohtana on, että 1. ihmismieli (Sinn/tahto valtaan) luo maailmaan arvot. 2. Maailma koostuu lukuisista ja erilaisista ihmismielistä ja 3. näin ollen ei ole olemassa universaalia ihmismieltä, vaan moninaisten mielten poliittinen kokonaisuus. Kyse on makuasioista ja Nietzschelle vain makuasioista voidaan kiistellä, sillä muita ei ole.

Relativismin ongelma ei tainnut tulla kuitenkaan vielä ratkaistua. Miten tulisi suhtautua esimerkiksi P-E Auvisen näkemyksiin maailmasta tarkoituksettoman sattuman tuloksena ja ihmisarvon mitättömyydestä. Jos nihilisti Auvinen katsoi elämän olevan arvotonta ja tahtoi yhteiskunnan, jossa vahvimmat määräisivät ja alistaisivat heikompia, jotta he voisivat kokea olevansa arvokkaita edes suhteessa alempiin ihmisiin, niin miten Nietzsche voisi konstruktionistisesta lähtökohdastaan vakuuttaa P-E Auvisen olevan väärässä? Olisin taipuvainen vastaamaan, että ei mitenkään. Konstruktionistisesta näkökulmasta kyse on makuasioista ja maku ratkaisee. Nietzsche voi kuitenkin sanoa Auviselle, että sinulla on poikkeuksellisen huono maku ja viime kädessä tehdä asialle jotain, mutta Nietzsche ei voi vedota mihinkään absoluuttiin näin tehdessään, vaan toiminta perustuu tahtoon valtaan. Nietzsche tahtoo omille mielteilleen valtaa ja samalla maalaa todellisuutta näköisekseen, jos hänen mielteensä maailmasta voittaa Auvisen näkemyksen. Nietzschelle kyse ei ole hyvästä ja pahasta, vaan poliittisesta toiminnasta, jossa maailmaan synnytetään arvoja.

Jos kyse ei ole hyvästä ja pahasta, eikö kyse ole silloin arvorelativismista?

Tässä vaiheessa Nietzsche puhaltaisi mielestäni viimeistään pelin poikki ja toteaisi, ettei itse kysymys ole oikeutettu. Kysymys arvorelativismista perustuu jo lähtökohtaisesti väärään olettamukseen maailmasta tai ainakin se on yhteismitaton konstruktionistisen lähtökohdan kanssa. Arvorelativismin käsite ei tavoita mitään, koska se ei keskustele samalla "maaperällä". Se ei keskustele samalla "maaperällä", koska se olettaa, että maailmassa olisi jokin "maaperä", jonka jälkeen keskustelun arvorelativismista voisi aloittaa. Nietzsche kuitenkin julistaa, ettei tuota "maaperää" ole vaan yhteiskunta on aina rakennettu heikon jään päälle ja sen vuoksi yhteiskunta on alati vaarassa upota pohjattomaan mereen. Maailma on sosiaalinen konstruktio ja arvot ovat ihmismielen tuotteita. Se, ettei ole universaalia ihmismieltä tekee asioista hassunhauskoja ja joskus kovin kivuliaita.

Tässä vaiheessa kysyjä ymmärtää jo perääntyä, mutta vain kääntyäkseen uuteen hyökkäykseen. Eikö kuitenkin maata voisi löytää jalkojen alle esimerkiksi sensitiivisyydestä hyville perusteille. Eikö Nietzsche voisi olla yhtä mieltä siitä, että yleisen oikeustajun mukaisesti ihmisellä on kyky tai herkkyys jakaa yhteisiä arvokkaiksi näkemiään asioita muiden kanssa ja olla siis sensitiivinen hyville perusteille?

Filosofiassaan Nietzsche ei juurikaan käsittele tämänkaltaisia kysymyksiä, eikä esimerkiksi analyyttisen filosofian lähestymistapaa, jossa erilaisille arvoille haetaan abstrahoituja järkiperäisiä perusteita. Omalla tavallaan Nietzsche kuitenkin etsii analyyttisen filosofian tapaan usein käytettyä sensitiivisyyttä hyville perusteluille, mutta hän tarkentaa katseensa yksilöön ja tutkii moraalia yksilön terveyden näkökulmasta. Analyyttisen filosofian sensitiivisessä maailmassa, kuten vaikkapa Rawlsin abstrahoinnissa yksilöt eivät tunne kateutta tai mustasukkaisuutta, vaan toimivat yksin järjen ohjaamina sensitiivisesti hyviä perusteluja kuunnellen.

Mutta eihän abstrahoinneissa olekaan kyse aktuaalisesta maailmasta vaan arvoihanteista joihin pyrkiä. Kyse on tavoiteltavista päämääristä ja yrityksistä vakuuttaa kuulijoita noiden päämäärien hyvistä seuraamuksista. Eikö Nietzsche voisi olla samaa mieltä esimerkiksi sellaisista länsimaisen maailman kulmakivistä kuin tasa-arvo ja demokratia?

Tässä vaiheessa homma menee mielenkiintoiseksi. Nietzschen näkemykset demokratian rappiollisuudesta, altruistisen ihanteen hirvittävyydestä ja ihmisten eriarvoisuudesta ovat saaneet aikaan hyvin kyseenalaisen maineen. Nietzsche ei siis näytä olevan kovinkaan sensitiivinen vallitsevien arvojen perusteille. Kiinnostavaa on kysyä, miksi ei?

Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates

Terve ja sairas. Kukoistavan elämän voimakkuus ja alenevan elämän rappiollinen masennus. Terve, ylhäinen ja vahva tahto tai sairas, alhainen ja heikko tahto. Nämä ovat tuttuja vastinpareja Nietzschen ajattelussa, joista terveen ja sairaan välinen dikotomia on keskeisin. Mutta mitä tarkoittaa Nietzschelle olla terve?

Nietzschelle ihminen koostuu lukuisista risteävistä, vastakkaisista ja kilpailevista vieteistä. Potentiaalisesti suurin tai ylhäisin ihminen on henkilö, jolla on näitä erilaisia viettejä eniten. Minuus tai vahva tahto perustuu siihen kun yksilö samaistuu voimakkaimman vietin tunteeseen. Voima tulee siitä kun ihminen kokee varmuutta hierarkkisista suhteista eri viettien välillä. Hallitsevasta vietistä tulee Herra ja heikommat vietit menettävät samaan aikaan voimaansa, alistuvat ja painuvat unholaan. Mielihyvä perustuu tähän voimakkuuden kokemukseen. Voima, yhden voittaessa ja alistaessa muut vietit palvelukseen, tuottaa mielihyvää ja onnellisuus perustuu siihen kun yksilön luonne tai tyyppi vahvistuu ja voimistuu entisestään. Ylhäisellä ihmisellä on tällainen voimakas ja vankka, herramainen tahto ja mitä enemmän sillä on erilaisia viettejä alistettavanaan sitä enemmän tahto kokee voimakkuutta omasta ylivertaisuudestaan. Ihminen on siis terve kun hänellä on voimakas ja vankka minäkuva.

Entäpä millainen ihminen on sairas?

Dostojevski vakuuttaa lukijaansa Kellariloukossa seuraavin sanakääntein:

"liiallinen oman itsensä analysoiminen on sairaus, täydellinen ja todellinen sairaus. Inhimilliseen kanssakäymiseen riittää liiankin hyvin tavallinen inhimillinen tietoisuus omasta minästään toisin sanoen puolta tai neljännestä vähemmän siitä tietoisuudesta, mikä tulee meidän onnettoman yhdeksännentoista vuosisatamme kehittyneen ihmisen osalle (…) Riittäisi aivan hyvin sellainen itsensä tunteminen, jollainen on esimerkiksi kaikilla niin sanotuilla välittömillä ihmisillä ja toimenmiehillä."

Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka kuvailee romaaneissaan yleensä säälittäviä, raihnaisia ja rappiollisia ihmisiä, poikkeuksena tietysti Dostojevskin vankila-ajan kuvaukset kovista ja lujista miehistä Siperiassa Muistelmia kuolleesta talosta. Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka painii samojen ongelmien kimpussa kun hän itsekin. Molemmilla ongelmat kietoutuvat tavalla tai toisella usein tietoisuuden ympärille. Kyse ei ole kuitenkaan mielenfilosofiasta. Kyse on terveydestä ja sairaudesta.

Nietzschelle latinankielinen toteamus Nosce te ipsum eli tunne itsesi on lähinnä vitsi, jos sillä tarkoitetaan tietoista reflektiota kaikista niistä vieteistä, jotka meissä elävät. Todellisuudessa jokainen ihminen on sellainen kudelma erilaisia viettejä, että niiden tutkimiseen ei riitä yksi ihmisikä. Ihminen on moninaisuus ja absurdein on ajatus, että pääsisimme käsiksi minuuteemme tai kovaan ytimeemme tietoisen itsetutkiskelun avulla. Tietoinen tutkiskelu voi kertoa meille jotain meidän moninaisista vieteistämme, mutta ei vähän vähää omasta itsestämme. Samalla tietoiseen pohdiskeluun liittyy suuria vaaroja, sillä kaikki mikä tulee tietoisen pohdinnan alaiseksi latistuu, vääristyy ja menettää omaperäisyytensä. Tietoinen pohdiskelu on itse asiassa haitallista itsetuntemuksellemme. Paradoksaalisesti tietoinen itsetutkiskelu ei Nietzschen mukaan johda tietoon minuudesta vaan kaikesta siitä mikä on ei minää. Tämän vuoksi tietoisuus ei ole ainoastaan Nietzschelle ainoastaan vaara vaan myös sairaus.

Tietoisuuden positiivisesta roolista sen verran, että sen avulla ihminen voi laittaa viettejä kuitenkin järjestykseen. Tietoisuuden avulla ihminen voi muotoilla itsestään taideteoksen, jolloin pitkäaikaisen harjoituksen avulla ihminen takonut itsestään hierarkkisen kokonaisuuden, jossa vietit on asetettu järjestykseen.

Jos ihminen on Nietzschen mukaan terve silloin kun hänellä on vankka minäkuva voimakkaiden viettien alistaessa heikompia ja heikompien viettien vaipuessa unholaan toimii sairaan ihmisen elimistö päinvastoin. Dekadentin ihmisen vaistojen ja viettien alueella vallitsee anarkia. Dekadentilla ihmisellä ei ole varmuutta minuudesta vaan tilalla on moninaisuus. Sairain ihminen on suorastaan ja aktuaalisesti skitsofreenikko.

Entäpä sitten Sokrates?

Nietzsche toteaa (EJ), että "Sokrateen dekadenssiin ei viittaa vain hänen vaistojensa tunnustettu autius ja anarkia: samaan suuntaan osoittaa myös hänelle ominainen ylenpalttinen logiikka ja okainen häijyys." Sokrateen hahmossa on siis ilmeisen dekadenssin lisäksi myös jotain muuta pahasti pielessä. Sokrateen ongelma dekadenssin ohella on samaistaa järki, hyve ja onnellisuus yhteen. Dekadentti Sokrates ei kuitenkaan muuta osaa, koska hän ei ymmärrä, että onnellisuuden kokemisen alkuperä piilee vahvistumisessa ja voiman kokemuksessa.

Sokrates toimii Nietzschelle Platonin ohella ensimmäisenä kristittynä. Sokrates ratkaisee vaistojen väliset ongelmat pakenemalla tietoisuuteen. Kysymys kääntyy taisteluun vaistoja vastaan. Järki vastaan vaistot. Askeettisen ideaalin syntymä. Rauhallinen ja kastroitu miesfilosofi istumassa kivellä ja leuka kyyristyneenä nyrkkiin painetun käden päällä. Ei enää dekadenssia vaan lääkärin vaistoista parantama tyhjyys. Järjen kukonkiekaisu johdattaa kulttuurin kohti kristillistä asketismia. Sokrates on älykäs ja viisas lääkäri, joka parantaa elämän riisumalla yksilön elämästä. Tosiasiassa lääkäri Sokrates tekee yksilöstä sairaan. Sokrateen viisas ihminen pyörii tyhjyydessä, kärsii masennuksesta ja ainoa lääkäri, joka tuon sairauden voi parantaa on kuolema.

Nietzschelle on olemassa kuitenkin myös toinen mahdollisuus. Nietzsche itse koki olevansa dekadentti, mutta samalla hän uskoi, että on olemassa myös uusi alku. Nietzschen maailmassa yksi on mahdoton ja tuo mahdoton on järjellisyys. Maailmassa ei ole mitään järkeä ja ihmisen tulisi ottaa vinkistä vaarin tai ylenpalttinen reflektio vie ihmisen inhoon ja itsemurhaan. Tämän vuoksi on opittava tanssimaan. Nietzschen tapa kirjoittaa on osa tätä tanssia. Zarathustra on täynnä välitansseja ja Nietzsche kirjoittaa tanssimalla. Ihmisen terveyteen kuuluu siis myös kaikenlainen järjettömyys ja vaistojen valloilleen päästäminen. Kysymys on kyvystä olla yhteydessä omiin tunteisiin ja vaistoihin. Ensimmäinen askel, minuuteen uudelleen tutustumisessa, on oppia tanssimaan. Toinen askel on oppia käsittelemään tunteita ja luomaan niistä hierarkia, sillä on myös halveksittavia viettejä. Nämä askeleet ovat Nietzschen tie minuuteen ja terveyteen. Voidaan ajatella, että tie ei ollut helppo Nietzschelle itsellekään ja sairaus vei miehen mukanaan. Samalla ne kuitenkin valaisevat mille pohjalle Nietzsche filosofiansa rakensi.