Liberaali vai konservatiivi?

Ymmärtääksemme Nietzschen poliittista ajattelua on lähdettävä liikkeelle Jumalan kuolemasta. Jumala on kuollut ja me olemme hänet tappaneet, mutta mitä Jumalan kuolema tarkoittaa?

Jumalan kuolema on konstruktionistisen ajattelun lähtölaukaus. Jumala on kuollut eli maailma on sosiaalinen konstruktio. Jumalan kuoleman jälkeiseen konstruktionismiin kuuluu myös antifoundationalismi eli eräänlainen yhden sosiaalisen perustan jumalallisen olemassaolon kieltäminen, koska perusta (Jumala) kuoli. Tämän johdosta konstruktionismi ja postkonstruktionismi kulkevat käsi kädessä. Yhteiskunta on sosiaalinen konstruktio ja Jumalan kuoleman jälkeen voidaan luoda lukuisia erilaisia konstruktioita.

Nietzsche ottaa tehtäväkseen olla genealogi. Genealogi tutkii sosiaalisia konstruktioita tarkastelemalla niiden syntyhistoriaa. Palaamalla ilmiön alkuperään voi yksilö tarkastella millaiselle perustalle kulttuuri on rakennettu. Nietzsche arvottaa kulttuureja kuvaten niitä, joko ylhäisiksi tai alhaisiksi, yltäkylläisiksi ja elämänmyönteisiksi tai köyhiksi ja nihilistisiksi.

Erityisesti postmoderni vasemmisto, jolla on voimakkaita yhtymäkohtia postkonstruktionistiseen ajatteluun, lukee Nietzscheä genealogian kautta. Kulttuuri ja yhteiskunta on jään päälle rakennettu, jokseenkin hauras sosiaalinen konstruktio, jonka perustaa pitää vapauden nimessä ravistella tai kuten Nietzsche itse kuvaa Iloisessa Tieteessään: me olemme niitä, jotka rikkovat jäätä ja hauraita realiteettejä. Myös Zarathustra on skeptikko (AK), jota hieman vaivaa Nietzschen parjaama totuuden tahto.

Näin ollen Nietzsche vaikuttaa olevan ilmiselvä Uuden vasemmiston ikoni, Foucault'n ja Derridan ultraliberaali totuuksien ravistelija ja pilkkoja, vapauden puolestapuhuja.

Nietzsche paikantaa Jumalan kuolemaan kuitenkin vakavia ongelmia. Ultraliberaali ajattelu voi johtaa kuiluun tai kellaroloukkoon, joka sijaitsee aktuaalisen ja potentiaalisen välissä. Ultraliberaali yksilö voi Butlerin tapaan nojata kahteen keskeiseen teesiinsä. 1. Maailma on sosiaalinen konstruktio ja sen tähden luonnoton ja 2. koska ei ole olemassa mitään luonnollista, tulee kaikkia niitä pyrkimyksiä vastustaa, jotka väittävät olevansa luonnollisia.

Jos tämänkaltainen ajattelu viedään loppuun asti johtaa se elottomuuteen, jollaisiksi Nietzsche kuvaa Zarathustran viimeisiä ihmisiä. Viimeiset ihmiset ymmärtävät valinnoista johtuvan pahan. Kun potentioiden joukosta tehdään aktuaalisia valintoja on seurauksena, pluralistisessa maailmassa, välttämätöntä pahaa. Jos pahalta halutaan välttyä, joudutaan pidättäytymään päätöksistä ja elämään potentiaalisessa näkökulmien maailmassa.

Elääkseen ultraliberaalinkin on joustettava, joten hän tekee myös valintoja. Nuo valinnat ovat kuitenkin pohjimmiltaan aina reaktioita muiden tekemiin valintoihin. Ultraliberalisti ei omaa itsessään mitään päämäärää mihin hän pyrkisi, vaan hänen toimintansa perustuu toisten tekemiin valintoihin reagoiden. Reaktiivinen liberalisti on ensimmäisenä barrikaadeilla valittamassa jokaisesta päätöksestä, sillä hän ei voi sietää luonnolliseksi julistettuja päätöksiä, kuten aikaisemmin jo mainitsin.

Nietzschen ajattelun lähtökohta nojaa kuitenkin toiseen lähteeseen. Koska yhteiskunta on sosiaalinen konstruktio, sitä suuremmalla syyllä tarvitaan rakennusmestareita tai uusia filosofeja, jotka aktiivisella poliittisella toiminnalla luovat järjestyksen. Ihmiskunta on koe ja se etsii käskijöitä, johtajia, profeettoja ja poliittisia visionäärejä, jotka pystyvät luomaan järjestyksen pluralistiseen maailmaan. Järjestys on aina luonnoton ja se on perustettu hauraan jään päälle, mutta järjestyksen aikakaudet ovat hetkiä, joiden vuoksi maailmassa ylipäätään kannattaa elää.

Tähän väliin täytyy tarkastella naturalismin ja konstruktionismin jännitettä Nietzschen ajattelussa. Nietzscheä pidetään yleensä naturalistina. Kotimaisesta Nietzsche-tutkimuksesta esim. Juuso Rahkola esittää Nietzschen ajattelun nojaavan naturalistiseen lähteeseen gradussaan Tiedon alkuperästä - Nietzschen naturalistinen epistemologia. Tuon teoksen loppupuolella Rahkola ratkaisee konstruktionismin ja naturalismin jännitteen hauskasti yhdellä alaviitteellä käytännössä lisäten, että Nietzschen naturalistiseen visioon maailmasta kuuluu myös se, että maailma on sosiaalinen konstruktio. Näin naturalismin käsite ikään kuin imaisee kaiken sisäänsä eikä tarkoita enää mitään muuta kuin ateistista lähtökohtaa. Ihminen on kaiken mitta. Entäpä kuka määrittelee mitä on ihminen?

Puolittainen vastaus löytyy genealogin suusta. Genealogia on väline uudenlaisen järjestyksen aikaansaamiseksi, kristillisen ja nihilistisen järjestyksen tilalle, eikä postmoderni työkalu kaikkien perustojen pilkkomiseksi. Nietzschelle uuden järjestyksen perustana toimisi dionyysinen elämänmyönteisyys eikä kristillinen kielto. Nietzschen hahmotelmat jäivät kuitenkin puolitiehen eikä miehen visiot dionyysisestä tulevaisuudesta koskaan tulleet valmiiksi. Tässä suhteessa Nietzsche ei ollut kykenevä nousemaan omasta kellariloukostaan luomaan aktuaalista politiikkaa. Tätä kautta Nietzschen ansio ilveilijänä tai ensimmäisenä postmodernistina on ansaittu. Samalla siinä voi piillä salaisuus Nietzschen lopulliseen romahdukseen ja viimeisien kahdentoistavuoden apaattiseen mielisairauteen. Kykenemättömyys tehdä valintoja ja luoda omaa aktuaalista tulevaisuutta johtivat jo oman elämänkertansakin kirjoittaneen miehen sairasvuoteeseen loppuiäkseen.

Lopuksi yhteenveto naamakirjan tyyliin: Nietzsche otti liberaali vai konservatiivi kyselyn ja vastaukseksi tuli wannabe konservatiivi. Olet selvästi oikeistolainen puheen tasolla ja ihmettelet jopa miksi kerjäläiset vielä elävät. Lopuksi kuitenkin luhistut ajurin piiskaaman hevosen kaulaan, kun menet suojelemaan viatonta luontokappaletta. Sinulla on selvästi ongelmia omien perustavien arvojesi kanssa.

Ikuinen paluu ja determinismi

Ikuinen paluu ja determinismi näyttävät äkkiseltään kuuluvan tiukasti yhteen. Elämä toistuu samanlaisena kerta toisensa jälkeen, joten elämän täytyy olla determinististä. Nietzsche kuitenkin usein kritisoi mekanistista ja deterministista ajattelua, joten miehen täytyi olla täynnä ristiriitoja?

Tosi asiassa ikuisella paluulla ja determinismillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Asiaa on helpointa lähestyä ajatuskokeen kautta. Kirjoittaessani tätä blogia olen tehnyt näin jo lukemattomia kertoja maailmankaikkeuden syntymän ja kuoleman seuratessa toisiaan samankaltaisesti. Näin makrotasolla elämä jatkaa vääjäämättömästi samoja uria kuin se on tehnyt aikaisemminkin. Mikrotasolla eli yksilönä voin kuitenkin tehdä valintoja, jotka eivät ole kausaalisesti determinoituja, sillä tekemäni teot tapahtuvat omasta vapaasta tahdostani. Tekojani ei determinoi mikään fysikaalinen lainalaisuus, mutta tekemäni toiminnot toistuvat omalla kohtalon määräämällä painollaan lukuisia kertoja. Elämä kiertää ikuista kehää.

Ajatuksessa ikuisesta paluusta on metafyysinen tai suorastaan teologinen ulottuvuus, joka viimeisimpien fyysikoiden arvioiden mukaan ei voi pitää paikkaansa. Se uskoiko Nietzsche todella ikuisen paluun mahdollisuuteen ei ole merkityksellistä. Ajatuksen mahdollisuus ajaa tehtävänsä osana Nietzschen missiota nihilismin kukistamiseksi.

Jos asiaa halutaan kuitenkin tarkastella lähemmin. Nietzsche tutkijoista esim. Nehamas esittää arvion, jonka mukaan Nietzsche luopuu ikuisen paluun kosmologisesta mallista Zarathustrassaan. Perusteluksi Nehamas esittää lähinnä sen, että Nietzsche nostaa ikuisen paluun toiseen kertaan esiin teoksen lopussa. Tässä toisessa osassa ikuinen paluu esitetään vertauksen kautta ja tuon vertauksen Nehamas tulkitsee Nietzschen tahtona luopua ikuisen paluun mahdollisuudesta.

Vertaukselle on helppo löytää kuitenkin muita perusteita. Vertauksessa ikuisen paluun käärme tukkii paimenen hengityksen ja paimen on tukehtua tuosta myrkystä. Ikuisen paluun musta käärme voidaan tulkita myös pohjattomana nihilismin ajatuksena, kuten esim. Deleuze tekee - ei mitään, sama elämän tyhjyys ja merkityksettömyys, ikuisesti.

Nietzschellä on mielenkiintoinen yhteys paimen Jeesukseen, johon hän voimakkaasti elämässään samaistuu. Maassa makaava paimen voidaan siis myös tulkita Nietzschen, Jeesuksen ja Zarathustran symbioosiksi siis Nietzscheksi itsekseen. Omalta kohdaltaan Nietzsche myöhemmin totesikin, että hänen äitinsä ja sisarensa ovat hänen pohjaton tai kamalin (abysmal) ajatuksensa, jotka tekevät ikuisesta paluusta siis hänen kohdalleen ikävän ajatuksen. Äidin ja sisaren nalkutusta ikuisesti, ei ollut miehen elämä helppo, mutta joka tapauksessa ikuisen paluun ajatuksella on mahdollisuus edes hetkellisesti murtautua äidin ja sisaren kontrolloivasta otteesta ja ilmaista myös oma tahto. Tahtominen vapauttaa paimenen nihilismin pannasta ja Nietzsche puree nihilismin käärmeen pään poikki. Tällaista tulkintaa tukee myös Nietzschen kommentti Jeesuksesta. Nietzsche toteaa, että jos Jeesus olisi elänyt tarpeeksi kauan hän olisi muuntanut kantaansa ja luopunut Dostojevskin kuvaamasta Idiotismista eli jonkinlaisesta hyväntahtoisesta typeryydestä.

Determinismistä ja vapaasta tahdosta täytyy tässä yhteydessä todeta vielä sen verran, että molemmat tavat jäsentää maailmaa ovat Nietzschelle ihmisen luomia illuusioita. Ei ole olemassa kuin tahto valtaan, joka on kaiken elämän perustassa. Tahto valtaan on kaiken elämän perustassa oleva voima, joka ohjaa pluralistista maailmankaikkeutta ympäri ja ympäri, ikuisessa elon kehässä. Mutta onko tahto valtaan determinististä? Ehkä on, ehkä ei. Fifty-sixty. Tahto valtaan lienee se kohtaloa ohjaava voima, jonka pelinappula myös ihminen on.

Tulossa...

Determinismi ja ikuinen paluu
Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates
Välttämätön paha
Nietzsche ja Ojakankaan kukatahansisuus
Minuuden rakentuminen Nietzschellä

Locke, House, Krisse ja Nietzsche

Maailmankaikkeuden laidalla olemaan tähti, jonka laidalla planeettamme pyöri. Tuolle planeetalle putkahti merkillisiä eläimiä, jotka keksivät tiedon. Nuo eläimet aikanaan kuolivat. Pian sen jälkeen tähtikin sammui ja oli niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Suurin piirtein näillä sanoilla Nietzsche kuvasi varhaisessa tekstissään modernin ihmisen asemaa maailmankaikkeuden pyörteissä. Ensimmäisen kerran todella ymmärrettynä tuo ajatus saanee ihmisessä aikaan ainakin jonkinlaisen tunteiden ryöpyn. Se vie perimmäisen kysymyksen äärelle elämän arvosta.

Myöhäisissä kirjoituksissaan Nietzsche ilmoittaa, että eurooppalainen kulttuuri on matkalla kohti vääjäämätöntä nihilististä kohtaloaan, kuten virran viemät vesimassat syöksyen kohti joen suuta. Nietzschelle nihilismillä on suora yhteys edellisessä blogitekstissäni kuvailemaan kristillisen yliminän maailmaan, jolloin nihiloimalla oman itsensä yksilö sai jumalallisen arvon, uskosta ihmisen ikuiseen arvoon.

Moderni ihminen teki kuitenkin katalan teon. Hänestä kasvoi skeptinen ja hän tappoi Jumalan, jonka tuli taata hänelle tuo ikuinen arvo. Nyt ihminen on hukassa. Ei ole olemassa Jumalaa, joka takaisi ihmiselle absoluuttisen arvon. Näin ihminen on ajautunut vieraalle ja oudolle saarelle kysymään tarkoitusta tai syytä olemassaololleen. Lost Locken tapaan hän ei voi kestää ajatusta maailmasta mielivaltaisen sattuman tuloksena. Vimmoissaan hän etsii Jumalaa ja merkkiä, jotka antaisivat hänen elämälleen merkityksen. Ihminen uskoo Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa.

Kosmologista arvokkuutta etsivä ihminen voi olla vaarallinen jumalallisine profetioineen, mutta maailmaan astuu samalla lääkäri. Lääkäri tietää pohjimmiltaan elämän olevan arvotonta ja on sen vuoksi masentunut ja kyyninen. Jos hän on vimmainen, hän kohdistaa vimmansa Lost Lockeja kohtaan, jotka etsivät maailmasta toivon murusia. Kaikki vähänkin järjelliset olennot tietävät, että toivoa ei ole. Jumala on kuollut, mutta hautajaiset tuntuvat kestävän ikuisesti. Housea ajaa eteenpäin eräänlainen kiihkoateismi, jolloin hän tahtoo kaikkien jakavan hänen pettymyksensä siitä tosiasiasta, että Jumala on kuollut.

Housen epätoivoisen masennuksen tunnistaneet tahtovat kulkea toista tietä. He ovat mieluummin näyttelijöitä maailman teatraalisella lavalla, kuin vaipuvat kyyniseen masennukseen. Näyttelijä tietää pohjimmiltaan kaiken muistuttavan lähinnä vitsiä, mutta siinä missä Houselle ei ole olemassa kuin huonoja vitsejä eikä hän enää osaa nauraa, täytyy näyttelijän elämä esteettisistä illuusioista, joiden välityksellä vitseihin tulee virtaa ja synkkämielisyys poistuu. Krissen elämä voi olla kitschiä, mutta postmoderni muutaman minuutin muisti luo kepeän tilan, jossa on helpompi hengittää.

Nietzschelle mikään näistä vaihtoehdoista ei ole toimiva. Locke voi yrittää etsiä merkkiä Jumalasta, mutta hänen järkensä toimii sitä vastaan. Locke on tuskainen ja ahdistunut. House voi teeskennellä kaiken olevan periaatteessa ihan hyvin, mutta tyhjyys kaivertaa hänen sisustaansa. Näyttelijän ongelma piirtyy Nietzschelle erityisen haastavana. Nietzsche kuitenkin ajattelee, että näyttelijän ongelmat paikantuvat erityisesti identiteettiin, päätöksentekoon ja päämääriin sitoutumiseen. Näyttelijän yksi keskeisimmistä tunteista on vieraantuneisuus. Hänellä ei ole perustaa, jonka varaan elämän voisi laskea, joten kaikesta tulee hetkellistä ja pinnallista. Samalla yhteiskunta ei voi nojata näyttelijöiden varaan, sillä näyttelijöitä ei elämän estetiikassa kiinnosta toimia "rakennusmestareina", joka tarkoittaa, että muiden tehtäväksi jää kaikki "likaiset" työt.

Nietzschelle kaikkia kolmea yllä muotoiltua ihmistyyppiä yhdistää heidän suhteensa nihilismiin. Kaikkia kolmea ihmistyyppiä kaihertaa kysymys elämän arvosta - omasta arvosta. Elämä on vain tarkoituksetonta sattumaa ja ihmisen pitäisi vielä keksiä mitä elämällään tekisi. Nihilismi lyö vasten modernin ihmisen kasvoja, sillä pohjimmiltaan hän tietää kaiken olevan arvotonta.

Nietzsche etsii vastausta kysymykseen elämän arvosta eräällä tapaa affirmoimalla uudenlaisen kosmologisen näkökulman. Näkökulman mukaan elämä kiertää kehää, jolloin maailmankaikkeus toistuu samanlaisina sykleinä kerta toisensa jälkeen. Tämä tarkoittaa, että elämä, sellaisena kuin se tapahtuu, on jo tapahtunut aikaisemmin lukemattomia kertoja ja tulee edelleen tapahtumaan lukemattomia kertoja. Ihminen seisoo olemisen portilla ja jokainen hetki on ikuisuus.

Tämä oppi ikuisesta paluusta saa Nietzschen mukaan aikaan ajattelun muutoksen kosmologisesta näkökulmasta naturalistiseen. Kaikella elämällä on suurta merkitystä maan päällä eläville ihmisille, sillä ihminen on alati kosketuksissa ikuisuuteen eli absoluuttiin. Jokainen ihminen omaa itsessään absoluuttisen arvon tässä ja nyt. Hänen tarvitsee vain ottaa elämästä kaikki irti löytämällä oma itsenäinen tahto kristillisen ja askeettisen yliminän alta. Nietzschelle päämäärän asettaminen ja tahtominen vapauttaa ihmisen pois tyhjyyden kehältä. Kosmologinen näkökulma on hyödytön. On parempi keskittyä maanpäälliseen elämään.

Nietzsche ja psykoanalyysi

Tämä blogi käsittelee Nietzschen ajattelua suhteessa psykoanalyysin keskeiseen lähtökohtaan, jossa analyytikko liittoutuu minän puolelle liian voimakasta yliminää vastaan yrittäessään "helpottaa" analysandin elämää.

Tarina on useimmille tuttu. Viiksekkäästä filosofista kaivautui ajan myötä ulos voimakas kristinuskon vastustaja ja kristillisen maailman vihollinen. Hän julistautui lopulta antikristukseksi ja naulasi omat uudet seitsemän käskyänsä kristillistä ajattelua vastaan oman julistuksensa mukaisesti vuoden yksi ensimmäisenä päivänä eli syyskuun 30.1888 väärää ajanlaskua. Mistä oli kyse?

Nietzschelle ihminen on ristiriitainen olento. Meissä on jokaisessa monta "minää". Ihmisellä on noiden monien minien alla dionyysinen itse, joka tuottaa nuo monet minät. Ihmisellä on myös yliminä, jota edustaa erikonteksteissa muun muassa lauma, kääpiö tai kristinusko. Yliminä tai laumamoraali piirtää rajoja ja ylipäätään rajoittaa minän ja itsen toimintaa. Yliminän tehtävänä on huolehtia, että ihminen toimii järkevästi ja moraalisesti.

Esimerkkejä arkielämästä on liiankin helppo keksiä, mutta selvennyksen vuoksi voidaan ajatella esimerkiksi pientä lasta, joka lyö toista lasta, koska tuo "toinen" ei suostu leikkimään yhdessä hänen kanssaan. Äiti kiirehtii oitis paikalle ja toruu, ettei niin saa tehdä. Äiti on nyt ottanut yliminän roolin ja kulttuurisena instituutiona roolin on ottanut länsimaissa kristinusko.

Miksi Nietzsche taistelee tuota sisäistettyä sanomaa vastaan?

Nietzschelle kristinusko tuottaa liian voimakkaan yliminän. Nietzschelle kristillinen ajattelu perustuu lähtökohtaan, jossa maailma parannetaan tekemällä yksilö sairaaksi. Maailman parantaminen johtaa siten askeettiseen ideaaliin. Itse, minä ja elämä ylipäätään ovat syyllisiä, kuten perisynti opettaa ja koska ne ovat syyllisiä niiden tulee kärsiä. Kieltämällä itsen, minän tai elämän kristitty parantaa maailman ja tuo sitä kautta sovituksen. Nietzschelle tämä tarina on liian tuttu ja sille kasvot antoi jo Schopenhauer omassa nihilistisessä filosofiassaan.

Pysytään kuitenkin minuuden rakentamisessa. Nietzschelle kristillinen kulttuuri on liittoutunut yliminän kanssa. Nietzsche ei tahdo kuitenkaan lääkäriä, joka repii hampaat suusta, jottei niitä enää särkisi. Kristillinen yliminä on siis eräänlaista hätävarjelun liiottelua. Nietzschelle kristillinen kulttuuri pelaa ikään kuin varman päälle, jottei mitään harkitsematonta pahaa pääsisi tapahtumaan. Liittoutumalla yliminän kanssa kristillinen kulttuuri tahtoo tehdä säyseitä laumaeläimiä, jotka ovat onnistuneet tekemään omasta dionyysisestä itsestään rikollisen ja teljenneet sen sille kuuluvaan vankilaan.

Maailma parannetaan tekemällä yksilö sairaaksi. Näin ollen kaikki keinot, joiden tarkoituksena on ollut tehdä ihmiskunnasta moraalinen, ovat olleet pohjimmiltaan epämoraalisia. Yhteisön ja yksilön välillä on ristiriita ja Nietzschen on valittava puolensa. Antikristus valitsee yksilön ja tahtoo vapauttaa maailman perisynnistä. Nietzsche tahtoo tehdä liiton dionyysisten voimien kanssa.

Voiko Nietzschen mukaan yksilö siis tehdä mitä hän tahtoo?

Nietzschelle on olemassa myös positiivinen ja "luonnollinen" tapa helpottaa, ei kuitenkaan ratkaista, yksilön ja yhteisön ristiriitaa. Helpotus saa päälleen käsitteen tahto valtaan. Kristillinen maailma tahtoo tehdä ihmisistä heikkotahtoisia ja ratkaisee siten perimmäisen ristiriidan. Nietzschen tavoitteena on tuottaa vahvatahtoisia ihmisiä. Tahdolla valtaan on kyky muokata ihmisen moninaisista minuuksista eheä kokonaisuus - arkkitehtoninen taideteos. Tällöin viettejä ei yritetä väkivaltaisesti tukahduttaa, vaan ne sublimoidaan palvelemaan osana järjestettyä hierarkiaa.

Tahto valtaan on Nietzschelle luonnon tapa kertoa ja kirjoittaa asiat parhain päin. Tahto valtaan toimii unohduksen kautta. Ihminen yksinkertaisesti unohtaa ja sulkee silmänsä niiltä vieteiltä ja päämääriltä, jotka jäävät yhdistävän päämäärän varjoon. Nietzscheltä puuttuu enää tuo yhdistävä päämäärä. Sitä hän etsii läpi elämänsä ja joutuu lopulta pettymään, kun Ecce Homo eli oma elämänkertakin tulee kirjoitetuksi. Ihminen ja ihmiset yhdessä tarvitsisivat profeetallisen päämäärän, jotta yksilön ja yhteisön välinen ristiriita helpottaisi. Profeetoiksi Nietzsche kutsuu Zarathustraa ja Zarathustran yli-ihmisiä.

Summa summarum. Yksilön ja yhteisön välinen jännite ei ratkea Nietzschen mukaan oman tahdon kuolettamisella. On myös hyvä kysyä ratkaiseeko ongelmaa myöskään Nietzsche. Tahdon sublimaatio, hierarkian luominen ja yhdistävän päämäärän löytäminen pluralistisessa maailmassa merkitsevät ensin yksilön tasolla vaaraa luoda liian voimakas yliminä, joka kieltää ja tukahduttaa ne vietit, jotka eivät oikein millään mahdu eheään kokonaisuuteen. Toiseksi yksilön toivoma yhdistävä päämäärä voi päätyä umpikujaan, kun maali tulee saavutettua. Voi miettiä vaikkapa huippu-urheilijoita, jotka urheilu-uran päätteeksi ovat usein suurissa vaikeuksissa sen kanssa mitä loppuelämällään tekisivät. Kolmanneksi yhteisön tasolla yhdistävän päämäärän löytäminen voi saada pelottavia kaikuja, sillä eheys merkitsee aina puhdistamista ja sublimaatiota, jolloin päämäärän ulkopuolinen ero kitketään pois usein hyvin julmalla tavalla.

Voidaan siis kysyä ratkeaako tai edes helpottaako yhteisön ja yksilön välinen ristiriita Nietzschen pohdinnoissa, ei sillä, että siihen olisi ratkaisua. Nietzsche on kuitenkin henkilö, joka valitsi puolensa asettumalla itsen puolelle, yliminää vastaan. Ennen kaikkea tämä kertoo ankarasta filosofista itsestään, joka eli hyvin kontrolloidun elämän ja purki ahdistustaan ensisijaisesti kirjeissään, muistiinpanoissaan ja kirjoissaan.